Sivut

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Ajatuksia kritiikistä...





Aika ajoin sitä joutuu taiteilijana arvostelun kohteeksi ja myös palautteen antajaksi.  Jokaisella taiteilijalla löytyy varmasti kipeitä muistoja siitä, kun kritiikki on satuttanut.

Kritiikki on arvokasta silloin kun se on rakentavaa. Useasti pyydän ystäviäni tai kolleegoitani katsomaan kuviani ja kommentoimaan niitä. Monet keskustelut ovat olleet ajatuksia herättäviä, uusia näkökulmia ja ideoita synnyttäviä. Erityisen tärkeää kritiikki on ollut minulle silloin, kun olen työni kanssa umpikujassa. Parhaimmillaan toinen näkee työssäni ne sokeat kohdat, puutteet,  joita en itse näe. Toinen näkee työssäni myös sen, missä tarvitsen harjaantumista ja kehottaa jatkamaan.

Vaikka kritiikki välillä vihlaseekin  kipeästi, arvostamani henkilön suusta, jonka kritiikkiin luotan ja tiedän hänen  antavan palautteen itse sen merkityksen tietäen, se on kullanarvoista.
Se on saannut minut itsepintaisesti kehittämään itseäni alueella, jossa harjaannusta tarvitsen.  Hyvä kritiikki myös vahvistaa itseluottamusta ja antaa uskoa tehdä sitä omaa juttuaan.




Näyttelyssä, valmiin työn ollessa esillä, sieluni syvin olemus jonka olen maalannut kankaalle, saa yleisön katseen.  Katsojalla on lupa pitää tai olla pitämättä työstäni. Työ joko puhuttelee häntä tai ei puhuttele. Taiteilijana, työn luojana toki toivon katsojan löytävän työstäni sen punaisen langan, tarinan. Mutta se riippuu katsojasta. Hänen elämänkokemuksestaan. Katsomme töitä oman historiamme kautta. Jokaisella katsojalla on myös oma totuutensa. Oma kriteerinsä taiteesta. Eikä hänen mielipiteensä ole se yksi ja ainoa oikea mielipide, ainoa autenttinen totuus. Tämä olisi hyvä muistaa arvostelua vastaanottaessaan.

                           



Aina välillä on ollut hauskoja ja huvittaviakin tilanteita, jossa katsoja kauan katsottuaan työtä kysyy miksi olen maalannut hevosen viereen pikku- ukon? Niin erillaisesti näemme ja koemme kuvat, huomaan. Katsoja pohtii hämmästyneenä muuten realistista kuvaa, jota " vääristää" mittasuhteet päin mäntyä omaava pikku- ukko,  kun taas minä näen kuvassa symboliikkaa, ei niin todenperäistä.
Välillä samainen kuva on saannut verenpaineeni nousemaan korviin, arvostelijan kysymättä miksi, aloittaen viisaamaan miten mitataan mittasuhteita...  (Myöhemmin tilanne kyllä huvitti suuresti.)

Joskus puolestaan, joku maalaus on herättänyt katsojassaan voimakkaan tunnereaktion.
Joskus taiteeni äärelle löytää katsoja, joka hiljenee, kuuntelee. Löytää kuvasta tarinani. Katsoo kuvaa intensiivisesti hetken, kokee jotain ja sanoo, minä ostan tuon teoksen!

                                          



Olen tarinankertoja. Minulle on tärkeää, että katsoja löytää tarinan kuvistani. Ja kun hän  löytää sen, kokee jotain sykähdyttävää, tunteita herättävää, voimakasta, koen silloin onnistuneeni taiteilijana.

Eräs venäläinen taiteilija on joskus sanonnut, että jos et 5 min ole kuullut teoksistasi mitään negatiivista näytteille asetettuasi ne, revi ne alas. Olet silloin epäonnistunut työssäsi.

Miten itse suhtaudun kritiikkiin, joka tulee muualta kuin pyytämieni henkilöiden suusta. -Varauksella. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kriitikot ovat yhtä tärkeitä taiteilijalle kuin  ontologi linnuille.

Silti arvostelu satuttaa. En ole vielä  "valmis taiteilija", matkani on taiteen tiellä vielä kesken. Oikeastaan vasta alku-askeleita otan sen kivisellä polulla.

                                   


Talvella eräs ystäväni kysyi mielenkiintoisen kysymyksen, nähtyään näyttämiäni maalauksia ja
keskusteltuamme niistä. Keskustelusta syntyi erääseen maalaukseen aivan uusi ulottuvuus ja ajatus.


Ystäväni kysyi, tekisinkö minä niin, jos joku kehottaisi minua työstämään maalausta jollakin tapaa.
Mietin vastausta. Lupasin ainakin harkita asiaa. Teenkö vai en, riippuu käydystä keskustelusta minun     (teoksen luojan) ja kritiikin antajan (katsojan, kokijan)  välillä.

Tänään, tuo kysymys palaa mieleeni. -Tekisinkö nöyränä kaiken mitä toinen minun kehottaa tehdä. Kuten yleensä teen. Vaiko viis veisaisin kritiikin antajan mielipiteestä. Olenhan kuvani luoja, olenhan maalannut oman sieluni kuvan  ja jos minä olen tyytyväinen teokseni se on silloin valmis.




Otan vastaan kritiikkiä mielelläni silloin kun pyydän sitä. En kysy kritiikkiä silloin, kun olen epävarma pystynkö kuulemaan sitä. Kuuntelen erityisen tarkalla korvalla neuvoja ja ohjeita, kritiikkiä silloin kun olen oppilaan asemassa. Pyrin toteuttamaan taitojeni mukaan jokaisen viivan vedon jonka opettaja minulle näyttää. Oppilaana astun alas taiteilijan istuimelta oppilaan istuimelle ja hyvä opettaja tekee samoin astuessaan opettajan asemaan ja vetäen minua korkeammalle siitä tasosta, jossa olen.

Tarkalla korvalla ja arvostaen kuuntelen kritiikkiä myös heiltä joihin luotan ja joilta kritiikkiä pyydän. Mutta silloin otan vastaan kritiikkiä taiteilijana, tasavertaisena katsojan rinnalla. Jos keskustelusta syntyy ahaa-elämys: kyllä tuo täytyy saada esiin tai tuo peittää, harkittuani asiaa saatan toimia niin.

Muistan Vedic art -opettajani kertoneen erään hänelle tapahtuneesta. -Monikaan taiteilija ei pidä, että
kesken luovan prosessin joku ryysää heidän työhuoneelleen katsomaan maalauksia. Opettajani sanoi
olleen kiukkuinen ja turhautunut saatuaan puhelinsoiton, jossa kerrottiin ryhmän saapuvan pian hänen
työhuoneelleen, juuri kun hän oli maalaamassa luovassa prosessissa töitä näyttelyyn.
Keskeneräisiä töitä lojui pitkin työhuonetta ja nyt ne olivat pakosti asetettava jonkun katsottaviksi.
Kun ryhmä tuli ja hetken aikaa katselivat töitä, eräs henkilö kiinnitti huomionsa työn alla olevaan
teokseen  ja huomasi siinä taiteilijalle sokean pisteen, jota hän ei ollut työssään nähnyt.

                                   


Kuka on sitten henkilö, jolta kritiikkiä kuuntelen avoimin mielin. Kaikki ystäväni eivät ole taiteilijoita. Siispä en ota kritiikkiä vastaan ainoastaan ammattilaisilta. Mutta, se kenen palautetta todella arvostan, on henkilö joka tietää taiteellisen työn arvon: työtunnit ja harjoittelemisen, jotka olen viettänyt maalaustelineeni takaa. Monesti sellainen henkilö on sellainen, joka itsekkin taiteellista työtä tehdessään altistuu jatkuvalle arvostelulle.

                     


Aina välillä minulta kysytään palautetta toisen työstä. Palautteen antaminen on haastavaa, mutta hyvin hedelmällistä myös sen antajalle.

Lähden katsomaan kuvia aina siitä näkökulmasta, etten ole koskaan nähnyt "huonoa"  kuvaa. Maalauksessa saattaa olla puutteita, mutta otan kuvia katsoessani ensisijaisesti huomioon millaisen henkilön kuvia olen milloinkin katsomassa, millainen kuvan tekemisen historia hänellä on takanaan. En ole itsekkään täydellinen. Minunkin kuvan tekemisessä on puutteeni. Taide on jatkuvaa kehittymistä, jatkuvaa työn tekemistä, kunnes tulee todella hyväksi ja siltikään kova työ sen eteen ei katoa mihinkään. Ikonimaalausopettajani sanoo, että maalaa aina. On hän missä hyvänsä, hän maalaa. Tullakseen hänen kaltaisekseen mestariksi on maalattava aina ja mestarina varsinkin.


Nostan esiin työstä positiivisia asioita ja vahvuuksia. Haluan palautteellani  vahvistaa tekijän omaa
näkemystä ja kannustaa häntä jatkamaan, kehittymään kuvien tekemisen parissa.  Maalaa, maalaa,
maalaa. Mutta sinä päätät kuinka paljon. Kuinka hyväksi haluat tulla. Sanon monesti oppilailleni.


Kun näen kuvassa puutteita, kerron niistä. Mutta vältän sanomasta, sinun pitäisi. Mitä minä tiedän toisen teoksesta hänen puolestaan paremmin. En mitään! Ainoastaan voin tarjota hänelle vain kipinän, jolla hän voi roihahtaa tuleen, kehittää itseään tai olla kehittämättä.
Opettajani sanoi taidekoulussa, sinä joko kuuntelet neuvoani tai et, kaikki on okei.

Olen varma, että puutteet löytyvät kun on valmis ne itse vastaanottamaan. Sisältäpäin tukeva oivallus on taiteen tekemisessä kaikkein tärkeintä oppimista. Ei valmiiksi pureskeltu vastaus. Voin ainoastaan ruokkia ahaa-elämyksen syntymistä.

Vain tekijällä itsellään on oikeat vastaukset. Minä olen pelkkä rinnallakulkija ja tuki, neuvonantaja, jonka puoleen voi kääntyä tukea tarvitsiessaan. Minä katson kuvia oman historiani kautta, omien tavoitteideni ja kokemusteni. Voin tarjota oman kokemukseni toisen tueksi ja innoittajaksi, mutta valmiita vastauksia minulla ei ole.

                       



Teoksen tekijä katsoo teostaan tekijän, luojan näkökulmasta. Se voi olla eri ja on eri kuin teoksen kokijan näkökulma. Teos myös koetaan eri tavoin. Emme näe, emmekä tulkitse samoja asioita kuvissa, vaikka joskus sorrun niin kuvittelemaan.

Lopuksi. Julia Cameron puhuu kirjassaan kritiikin käsittelystä seuraavasti:

Hyvä kritiikki antaa usein taiteilijalle ahaa- elämyksen, vaikka joskus se onkin ankaraa. Se antaa yhden palasen lisää suureen palapeliimme. Hyödytön kritiikki puolestaan tuntuu moukariniskulta. Se on luonteeltaan ilkeää, henkilökohtaista, yleistävää ja epämääräistä. Taiteilijoina emme voi vaikuttaa siihen millaista kritiikkiä kulloinkin saamme, mutta voimme vaikuttaa siihen miten suhtaudumme saamaamme kritiikkiin. Voimme oppia olemaan kieltämättä ja tukkimatta tunteitamme, kun meitä on taiteellisesti loukattu. Voimme löytäää ystäviä, jotka auttavat meitä pääsemään tuskastamme.




Taide vaatii turvallisuutta, tukijoukon, joka on yleisemmin ensin koti, koulu, ystävät ja tukijoiden yhteisö. Monestikkaan ei kuitenkaan asiat mene elämässä näin onnellisesti. Turva täytyy löytää meistä itsestämme, ainoastaan me voimme suojella taiteilijalastamme häpeältä. Tämä tapahtuu, tuomalla lapsuudesta käsin oleva häpeä kankaalle, esiin.
Kertomalla häpeälliset salaisuutemme taiteessamme vapautamme itsemme ja muut pimeydestä. Tästä eivät kaikki pidä. "Kauhea" he saattavat syyttää työtä, vaikka itsessään työssä ei ole vikaa. Tunnemme taiteilijana häpeää, -lapsuudesta käsin olevaa häpeää, vastaanottaessamme kritiikkiä, jos vielä itse uskomme tuohon teokseen. Tästä alkaa laskukierre.

Ensimmästä taiteilijan tuntemaa epäilyä voidaan verrata alkoholistin ensimmäiseen ryyppyyn. Ensimmäistä ryyppyä seuraa pian toinen ja kolmas...
Tällaisin aikoina pitää olla luja.  "Ehkä kriitikko oli oikeassa... Bang! "Olen hyvä taiteilija, tämä on hyvä työ!"

Julia Caron on kirjannut seuraavat ohjeet hyödyksi, auttamaan käsittelellessä kaikenlaista kritiikkiä:

1.Vastaanota kritiikki kokonaan, yhdellä istumalla.

2. Kirjoita ylös mitkä asiat ja ilmaisut vaivaavat sinua.

3. Kirjoita ylös mitkä ilmaisut ja asiat tuntuvat hyödyllisiltä.

4. Hoivaa itseäsi, muistele vaikka jotain myönteistä lausuntoa itsestäsi.

5. Muista, että vaikka teoksesi olisikin aivan surkea, se saattaa olla välttämätön välityö, astinpuu matkalla seuraavaan työhösi.Taide kehittyy vaiheittain ja on välttämätöntä että käymme läpi ruman ankanpoikasen vaiheen.

6. Tutki kritiikkiä tarkemmin. Muistuttaako se jostain vanhasta syytöksestä tai kritiikistä. Laukaiseeko se jonkin vanhan ahdistuksen aktiiviseksi.

7. Kirjoita kirje kriitikolle -sitä ei tarvitse oikeasti lähettää ja puolusta työtäsi. Huomioi kritiikin hyödylliset kohdat.

8. Peli ei ole ohitse. suunnittele jokin uusi teos tai työ.

9. Toteuta se. Luominen on ainoa lääke kritiikkiin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti