Sivut

perjantai 29. joulukuuta 2017

Ääriviivat




Tamperelainen pieni kustantamo Mediapinta tarjosi Suomen 100 -vuotisjuhlavuonna mahdollisuutta julkaista oma runoteos.

Kuulin tästä kesäkuun alussa, kun meidän kirjoittajayhdistys Janaki ry alkoi kokoamaan antologiaa.
Kevään ja kesän kirjoitin sen verta ahkeraa ja otin osaa antologiaan runoillani, että sivutin ajatuksen omasta runokokoelmastani.

Syyskuun alussa puhkuin ylivirittynyttä energiaa ja kirjoittajayhdistykseltä tuli väliaikatiedote, antologiamme on hyväksytty 100 runokirjaa sarjaan ja jäimme odottelemaan kirjan oikovedosta. Sinä yönä, sähköpostin luettuani päätin, ei kyllä tämä on sen verran ainutlaatuinen mahdollisuus saada kirjansa julkaistuksi, minä kirjoitan nyt sen runokirjan.


1,5 kuukautta. 90 runoa.Vähintään kymmenen runoa viikko. Aikaa 2kk, kirjoittaa, korjata, järjestellä, kuvittaa ja viimeistellä. Hullun tahti. Kirjoittamisesta kipeät kädet. Särkevät ranteet ja niskat. Tuhannet messenger -viestit ystävälleni ja "muusalleni", sanojen palapelit, sielunkorttien kuvat, maalaukset, kirjaimet, kokemukset, ajatukset, kirjoittajaleiri ... Hiljalleen, viikko viikolta, syntyi pino valkoista paperia jossa mustaa mustetta.

Ja sitten tuli päivä, jolloin käsikirjoitus oli viimeistelyä vaille valmis. Alkoi tekstin korjaaminen ja loputtomalta tuntuva oikolukeminen.


Kuvittamisen kanssa tuli pulmia, sillä olin valinnut tietyt kuvat ajatuksella.
Harmikseni, kouluaikaiset kaksi työtä olivat jostain syystä kuvattu niin onnettomilla resoluutiolla, että kuvien käyttäminen ei tullut kyseeseen. Hätää ei kuitenkaan ollut.
Kuvat pystyi lavastamaan helposti uudelleen. Ja jos ei nyt ihan samaa tilannetta kameran muistikortille tallentunut niin sama ajatus, joka lähti kuvaustilanteessa viemään uuteen suuntaan.

Uusi pulma syntyi Raw -kuvia koneelle ladatessa.
Raw kuvat avaava ohjelma, osoittautui niin surkeaksi, että kuvat vanhempaan Photoshop versioon viedessä  ja avatessa Image size, ilmoitti Photoshop Raw kuvien kuvien resoluutioksi surkeat 72 dpi. Minne hävisi valtava määrä tietoa kuvasta? Tätä tuli pohdiskeltua huolella. Onneksi ystäväpiirissä löytyy myös valokuvaajia. Kymmenien viestien ja pitkän puhelinkeskustelun päätteeksi tulimme valokuvaajan kanssa tulokseen, että toinen ohjelma, jolla jouduin Raw kuvat ensin muuntamaan JPG muotoon, jotta sain ne avatuksi vanhemman version Photoshopissa, sekoitti resoluutioluvut päälaelleen. Todellisuudessa kuvassa oli säilynyt kaikki se tieto, mitä kuvassa kuului olla.


Kahden viikon pulman jälkeen sain ajoissa käsikirjoituksen ja kuvat kustantajalle. Täysin ongelmattomaksi sekään lähetys ei osoittautunut. Mikä onni, että käsikirjoituksen lähettämisen jälkeen, tuli avattua liitetiedosto. Kauhu tihkui minuun, kun tajusin, että huolella sijoittamani sivuvaihdot heittivät pahemman kerran. Onneksi kirjoittajatoveri neuvoi puolestaan tässä. Uusi asia. Sivuvaihtojen pakotus. Näpsäkkä temppu, jonka jälkeen rivit pysyivät kurissa.

Tämän jälkeen alkoi pitkältä tuntuva odotus, kuinka käy. Julkaistaanko runokirjani ja ovatko huomioineet oikean käsikirjoituksen ja kymmenen muuta osalähetys sähköpostia.


Marraskuun 20. Pvä tuli kustantajalta viesti, että käsikirjoitukseni on otettu vastaan ja runokirjani julkaistaan. Kyllä se oli hieno tunne.
Parin viikon päästä sähköpostista, tuli postissa kirjani oikovedos ja kustannussopimus. Oli jännittävää huomata, miten erilaiselta teksti näytti kirjan muodossa.
Oikovedoksesta en paljonkaan löytänyt korjattavaa. Joitain pikkujuttuja. Rivityksiä, rytmiä yms. Tottakai tekisin joitain juttuja eritavalla ja muokkaisin tekstiä (jos osaisin).
Olen keskeneräisyyden tilassa. Kaikkia en hallitse, enkä osaa. Sen luovuus ja taide on opettanut. Niinpä olen ylpeä, siitä mitä tähän mennessä olen saanut aikaan. Tästä eteenpäin vain kehitytään.


Kirjan saapuminen painosta venyy ensivuoden alkuun, kun painossa ja kustantamossa palataan joululomalta.
Sitä odotellessa voipi kirjaan käydä tutustumassa Mediapinnan verkkokaupassa, johon se on laitettu saataville.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Itkuvirsiä opettelemassa...


Lokakuun loppupuolella Helsingin työväenopisto järjesti itkukurssin.
Itkuun johdattelijana toimi Pirkko Fihlman, itkulaulun uranuurtaja.

Kiinnostuin itkuvirsistä ortodoksisuuden myötä. Jokin selittämätön veti itkulaulun pariin, vaikka 90 -luvun loppupuolella kun ensimmäisen kerran kuulin itkuvirsistä, vierastin ilmaisua.
Eräs tuttuni sanoi, että ikä tekee osansa. On se varmaan ikäkin, mutta ennen kaikkea kiinnostukseen itkuvirsiä kohtaan on vaikuttanut oma polkuni. Kaikki mitä elämän tielläni olen kokenut ja kohdannut ovat olleet omalta osaltaan vaikuttamassa. Ja kaikella on ollut paikkansa ja aikansa!

Lauantaipäivän kuulimme luentoja itkuvirsien historiasta ja käytöstä. Teimme pari pientä harjoitusta ja kuulimme itkua. Itselle lauantain itkuharjoitukset, eivät avanneet kyynelkanavia. Ehdin jo miettiä mikä on. Itku ei mennyt tarpeeksi syvälle.Sunnuntai huipentui oman itkun tekemiseen ja sen esittämiseen. Aloitin oman itkuni valmistelemisen lauantai iltana pohtiessani aihetta ja henkisesti valmistautuen, että sunnuntaina jumankauta itketään!

Itkuvirret ovat vanhin ilmaisun muoto ihmiskunnan historiassa. Nykyisen Suomen alueelta itkuvirret ovat hävinneet, mutta idässä ja Karjalassa ne säilyivät ortodoksisuuden ansiosta, joka katsoi kansan
vanhaa uskonperinnettä sormien läpi.



Itkuvirret ovat olleet siirtymäriittejä. Niitä on itketty hautajaisissa ja häissä, kuin myös reserviin lähdössä. Itkuvirret ovat olleet naisten ilmaisumuoto. Naisille on kuulunut syntymän ja kuoleman siirtymävaiheet. Itkuvirsiperinne on kulkenut äidiltä tyttärelle, ja se on ollut yhtä tärkeä ja tarpeellinen taito kuin kankaan kudonta.


Minulla oli itkemisestä alkavaa kokemusta elokuun työpajasta. Olin saannut tuntuman kuinka terapeuttista itkeminen saattoi olla. Ääni tuli syvältä, sielusta asti. Oma sävel ja sanat vahvistivat tuntumaa, että tässä syvin minä tuli näkyväksi.

Itkijä sanoittaa ja säveltää itkunsa itse. Ääni on sielun sointia.
Itkuvirsiä on erillaisia, kuten on itkijöitäkin. Jotkut itkut on melodisempia kuin toiset, ja joihinkin on saatettu ottaa soittimia. Perinteinen karjalainen itku, muistuttaa enemmän itkemistä kuin laulua.

Hengityksellä, heijasmisella ehkäpä kumaralla asennolla, laulutekniikka pitänee tyystin unohtaa, haetaan apeuden tilaa. Huomasin omaa itkua itkiessäni, että jotkut kirjoittamani sanat saattoivat laukaista tunteiden vyöryn auki. Tuli itku. Melodia katosi. Totta, ihminen ei pysty laulamaan samalla kun itkee. Laulusta tuli nyyhkytysten välissä olevaa sanojen mutinaa. Kunnes virta vei eteenpäin
melodia otti jälleen tilansa.


Itkukurssin jälkeen.
Vapautunut olotila. Pitkään oli tunne, että jokin panssari olisi tippunut yltäni. Tai osa siitä.
Tunsin olevani vapautuneempi ja maadottuneempi ihmisten seurassa. Laulutunnilla muutoksen huomasi siitä, että ääneen tuli voimaa, kirkkautta ja se resonoi rintalastan kohdilla, ihan uudenlaisissa kehonkohdissa missä aikaisemmin. Tätämyöden myös korkeus kasvoi.

Jatkoa seuraa. Äänellä itkeminen on tunteiden ilmaisun muoto. Itkeä voi itsekseen tai itkuvirsikurssin käynneille tarkoitetuissa työpajoissa, joita järjestää Äänellä itkijät ry.

torstai 21. syyskuuta 2017

Valamo

                                  

Olin kuoron kanssa virkistäytymis- ja pyhiinvaellusreissulla, syyskuun puolessavälissä  Heinäveden Valamossa.

Uudessa Valamossa olen käynnyt useampaankin kertaan, mutta vain ohikulkumatkalla. Nyt oli mahdollisuus viikonlopun mittaiselle pysähtymiselle ja osallistua luostarin palveluselämään.

Saavuimme perjantaina Heinävedelle. Illalla ei juurikaan tullut sen koomin seikkailtua lähiympäristössä.
Lauantai -aamupäivällä tutustuimme kauniiseen hautausmaahan, jossa vietimme tovin kulkien viimeisien leposijojen muistokirjoituksia tutkien. Hautausmaa oli ihastuttavan rauhallinen, luonnonläheisyydessään hyvin pyhä paikka viipyillä, omien ajatuksien ja hiljaisuuden kanssa kulkien. Monet vanhemmat  ristit ja muistomerkit, grobut ( haudanpäälisrakennus) olivat sammalen ja jäkälän päällystämiä. Hautausmaa oli yksi kauneimmista, jossa olen koskaan käynnyt. Ortodokseille ymmärtääkseni hautausmaa on erittäin pyhä paikka ja siitä syystä se halutaan säilyttää hyvin luonnonvaraisessa tilassa. Paikkana koskettava ja puhutteleva. Tälläiseen paikkaan soisin omankin lepopaikkani mielihyvin päätyvän.






Päivällä Valamon kulttuurikeskuksessa avautui kaksi isoa näyttelyä. Toisesta oli kuulemma ollut viikolla uutisissa juttua. Ikoni ja Maalari näyttely esitteli kattavasti Suomen Ikonimaalari yhdistyksen 40 -vuotistaivalta ja ikonimaalareiden ikoneja. Joukossa oli harvinaisuuksiakin.

Kaksi erityistä ikonia, Hellyyden Jumalanäiti Kristuksen isovanhemmat ja Jumalanäidin ikoni Lohduttaja. Puhuttelivat minua näyttelyssä. Neitsyt Maria eli Jumalanäidin ikonit ovat olleet minulle hyvin läheisiä selittämättömällä tavalla, siitä lähtien kun olen ikoneja maalannut. Rakkain ikoni Kärsimyksen Jumalanäiti sai tällä matkalla rinnalleen nyt toisen sieluun kolahtaneen ikonityypin Lohduttaja.

Toinen näyttely oli luontokuvaajien valokuvanäyttely. Iso näyttely sekin. Seitsemän pitkän linjan valokuvaajaa. Ja toinen toistaan upeampia otoksia luonnosta ja eläimistä.

Vigilia Valamossa oli omanlaisensa elämys. Ensimmäistä kertaa elämässäni seisoin seurakuntalaisten rivissä, yleensä kun palveluksissa olen ollut tuppaan seisomaan kuorossa. Palvelus oli pitkä ja kaunis. Hämärtyvässä kirkossa tuohusten ja lampukoiden hento valo, kauniit veisut. Ikonit ja kirkon kauneus, johdattelivat sielua hiljentymään rukoukseen.


Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä osallistuimme Liturgiaan ja tutustuminen vanhaan kirkkoon. Kirkossa on vanhasta Valamosta tuotuja upeita ikoneita. Näkemisen arvoinen kohde.
Kotimatkan varrella pikavisiitti Lintulassa, joka ei ollut yleisölle avoinna. Mutta kirkkoon  saimme tutustua.

torstai 31. elokuuta 2017

Reissu kirjoittajapajaan...



Osallistuin Sysmässä järjestettyyn kirjoittajapajaan. Työpajan veti Villa Sarkian kirjailija residenssin vieras Saila Lyytinen.

Työpajassa teimme alkuun tutumman tutustumisharjoituksen. Mutta ohjaajalla oli myös taskussaan Julia Cameronin  Tyhjän Paperi nautinto kirjasta tuttu "Suuri tarinankertoja" -harjoitus, jota sovelsimme ryhmässä luovalla tavalla.

Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa kolmelle paperilapulle aihe, jonka tänään halusi kuulla suuren tarinankertojan kertomana.
Piti valita yksi lapuista, lempiaihe. Aihelappu pudotettiin arpapussiin ja suoritettiin arvonta. Aihe oli Jännittävä Matkakertomus.

Seuraava tehtävä suoritettiin pareittain ulkona. Kumpikin pari sai 20 minuuttia aikaa kuljettaa paria ja sepittää hänelle samalla keksittyä tarinaa. Ei mikään helppo juttu minulle. Yleensä ihan arkipäiväinen keskustelukin lyö tyhjää tuntemattoman henkilön kanssa, saatikka että parikymmentä minuuttia pitäisi höpöttää sepitettyä tarinaa.

Huh! Eipä mikään helppo tehtävä. Pää löi tyhjää. Lähdin kävelemään pari rinnallani.

Yllättäen yksittäiset sanat ja huomiot: lätäköt tiellä, harmaa taivas, kostea nurmikko lähtivät viemään tarinaa. 
Huomio kiinnittyi yksityiskohtiin, siniharmaaseen taloon, sen puutarhaan. Ruosteiseen, avonaiseen porttiin josta johti kapea kuja taloon. Sepitin harvakseltaan yksityiskohdista tarinaan aineksia. Vastaan tuli värikästä sateenvarjoa kantava tyttö, josta syntyi tarinan tanssiva ballerina... Kuljetin pariani tien päähän ja tajusin, että tässä tosiaan syntyy oikea tarina - tarinan kaari. Olin tosi yllättynyt miten helppoa suullinen tarinankerronta oli. 

Viimeinen kirjoitustehtävä liittyi kuultuun tarinaan. Kokemuksesta kirjoitettiin tajunnanvirtaa A4. Sen jälkeen paperit kerättiin ja jaettiin uudelleen. Jokainen sai jonkun toisen tekstin.

Kirjoittamista jatkettiin saadun tekstin pohjalta ja jälleen tekstit kerättiin, sekoitettiin ja jaettiin. Tätä jatkettiin kunnes jäljelle jäi vain yksi sana tai lause.

Lopuksi kaksi viimeistä lappua sekoitettiin ja jaettiin kullekin kirjoittajalle kaksi, lyhyt lause ja lyhyt kappale. Näistä tehtiin kuunnelma: Joku aloitti lukemalla ensimmäisen lapun ja toinen, joka koki saamansa tekstin resonoivan kuultuun luki omansa. Näin jatkettiin ja syntyi toisistaan täysin erilaisista teksteistä yhtenäinen kokonaisuus, jolla oli huikeaa syvyyttä.


Jossain vaiheessa kävi myös niin, että oma tarina palautui itselle jonkun toisen kertomana tai ajatuksien värittämänä. Huikea oivallus, mitä sepittämäni tarina sisälsi, se oli matkakertomus sisäisestä matkasta, aiheena eksyminen ja perille löytäminen.


Kotimatkalla ajatuksissani ajaessani havahduin, että tiellä seisoo ruskea otus... -Mikä lie lehmä. Samassa tajusin, hetkinen, sehän on isokokoinen peura. Valtavan kaunis! Ja se seisoo ihan oikeasti keskellä tietä! Jarrut kiinni. Kamera, missä se on... pakko saada kuva! No ei tullut kuvaa. Kameran asetukset tietenkin manuaalisina, mutta jotain maalauksellista syntyi kuitenkin. Peura oli kuin vanhasta gobeliinista ulos loikannut, sadunomainen hetki.

Sielun laulua



Kiinnostuin jokin aika sitten Itkuvirsi -perinteestä.
Innostus sai alkunsa kai ortodoksikuorosta...

Kesällä törmäsin Äänellä itkijät ryn sivuihin. Muistan, että kauan aikaa kun itkuvirsiperinteestä alettiin puhua mediassa ja yhdistys perustettiin kuulin siitä uutisissa. Vierastin ilmaisua.

Taiteiden yössä järjestetyssä työpajassa itkuvirsiä oli mahdollisuus tulla kuuntelemaan ja kokeilemaan omaa kiitositkua.
Olin ilmoittautunut pari viikkoa sitten ensimmäiselle itkuvirsikurssille, mutta tästä oli hyvä aloittaa.

Äänellä itkijät ry esittelivät työpajassa kattavasti itkulauluperinnettä ja laulua. Opin paljon arvokkaasta perinteestä, joka on ollut Vienan Karjalan ja Rajakarjalan alueilla voimissaan.

Itkulaulu ei ole ollut  pelkkää hautajaisissa itkemistä, vaan elämän kaikista puolista, iloista ja suruista on laulettu ja itketty. Itkulaulu on maailman vanhinta laulua. Perinteen juuret eivät ole vain Karjalassa, vaan itkulaulua on laulettu ja lauletaan muuallakin maailmassa, erityisesti tuolla itäisellä puolella. Suomessa perinne on säilynyt. Se on hieno juttu! Hienoa myös nähdä, että nuoremmat ihmiset taitavat perinteen.

Itkuvirsiä voi laulaa omalla kielellään ja tavallaan. Karjalan kaunis kieli sopii erittäin hyvin itkuvirsiin ja ehkä mahdollistaakin laulamisen metaforan kautta elämän kipupisteistä, joita olisi muuten liian vaikea ilmaista.

Niin itkulaulussa käytetään kielikuvia, käänteistä ilmaisua. Itkulaulua ei tarvitse veisata itkien, mikä mielikuva niihin ehkä liittyy. Mutta itkeminen on sallittua. Laulaa saa räkä ja kyyneleet valuen, sitä varten on olemassa erityinen itkuliina.

Itkulauluun liittyy näin jotain hirmu voimaannuttavaa. Syvät, kielletyt tunteet, suru ja jopa viha saavat tulla näkyväksi. Laulu tulee sielusta asti. Saan olla keskeneräinen, saan olla heikko, saan olla se kuka olen, saan itkeä jos itkettää... kaikki tunteet ovat sallittuja. Se minua kiehtoo itkulaulussa.

Työpajassa kirjoitin ensimmäisen itkulauluni. Se oli kiitositku valitsemalleen asialle, josta halusi kiittää.

Aihe tuli mieleen herkästi. Mutta ikinä ennen mitään laulua tehneenä,  ja vielä metaforaan... kirjoittaminen tuntui vaikealta.
Lähdin kirjoittamaan, niin kuin nyt kirjoittaja voi kirjoittaa, syntyi teksti.

Sävelet. Mistä saan äänen lauluuni? Mitä se voi olla.... minulla ei ole nuotteja...
Kävimme esimerkkinä neljä säveltä lävitse. En muista mitkä ne oli ja miten ne meni, miten sovitan ne yhtäkkiä omaan tekstiini, minulla ei ole nuotteja!

Pyysin saada laulaa tekstin.
Yllättäen sävelet, omat sielusta kumpuavat soinnit lävistivät ilman huoneessa, asettuivat juuri oikealla tavalla tekstiin. Olipa se voimauttava kokemus!  Lauloin tuntemattomille ihmisille juuri äsken oman laulun, ilman nuotteja, ilman pelkoa menikö se oikein. Laulu vain tuli ja jotain minusta, syvältä itsestäni tuli sillä hetkellä näkyväksi.

On varmaan turha edes mainita, että jäin koukkuun. Syksyn kurssia odotan malttamattomana, mutta tästä työpajasta sain kimmokkeen kokeilla laulua itsekseni metsän keskellä. Oman äänensä kuuleminen on osa näkyväksi tulemista.


tiistai 22. elokuuta 2017

Yöllistä töhertelyterapiaa...

           

Kävin viikko sitten tapaamassa ystävääni ja hän tuli maininneeksi, että lähikirjastoissa on kirjojen poistomyynti.
Sinne ja äkkiä!
Hyllystä löytyi vaikka mitä aarteita. Kirjoja kahmiessani, ystäväni kysyi olinko koskaan tehnyt jollekkin vanhalle kirjalle, että valitsen X määrän sanoja. Ympäröin ne ja piirrän tai maalaan muun peittoon.
Ideahan kuulosti mainiolta. Olin juuri tullut kirjoittajaleiriltä, jossa ohjaajalla oli käytäntö ottaa kuvia kirjoittamistamme teksteistä ja heijastaa tehtävät kaikkien nähtäväksi seinälle. Käsinkirjoitettu teksti sai näin visuaalisen ulottuvuuden. Viikonlopun aikana kuva ja teksti liittoutuivat yhteen kiehtovalla tavalla ja aloin katsella tekstejä uudella tapaa.


Nappasin kirjahyllystä nippuun yhden kirjan ideaa varten.
Illalla selaisin kirjaa ja merkkasin ensimmäiseltä sivulta valikoimaani 20 sanaa.
Heti ensimmäisen rivin luettuani huomasin, että eihän tästä mitenkään voi nostaa vain yksinäisiä sanoja ja peittää kokonaisia kauniita lauseita. Pakko merkata nämä upeat kielikuvat ja lauseet, ei niitä voi piilottaa.

Toiselle sivulle tultaessa luovuin jo kokonaan yksittäisistä sanoista ja jostain ennalta päätetyistä sanamäärästä. Nyt sai esiin nousta sanat ja lauseet mitkä kiinnittivät huomion.


Sanoja ympäröidessäni tunsin ensin vastustusta tuhria kirjaa!
Piti vielä tarkistaa, että kyseessä varmasti oli se ostettu poistokirja, etten epähuomiossa soittaisi lainakirjaa. Joka sekään ei ole aina harvinaista, välillä kun sitä elää niin omissa maailmoissaan.

Mistä sitten aloittaisi... piirtäminen ja värittäminen tuntuivat kutsuvalta. Niinpä työhuoneen kaapeista kolusin värikynät, tussit, liidut esiin...


Eipä oikein syntynyt mitään ajatusta mitä lähtisi piirtämään. Aloitin tuhertamalla jotain. Syntyi lintu. Kuva lähti viemään, syntyi tyttö ja ikkuna.

Värittely ja piirtely jatkuivat unettoman yöhön. Käden liike sai mielen uppoutumaan omiin maailmoihin, unohtamaan paikan ja ajan tajun, tulevan viikon, huolet ja murheet. Tein havainnon, että piirtäminen ja maalaaminen ovat kaksi erillaista toimintoa. Maalatessani huomaan monesti pääseväni syvään mietiskelyn tilaan, kun taas piirtäessä ja värittäessä uppoudun erilaiseen tietoisuuden tilaan. Ehkä nämä toiminnot käyttävät aivoissa eri alueita, en tiedä. Huomaan vain, että kun minun tekee mieli piirtää on parempi, että tartun sillä hetkellä siveltimen sijasta kynään ja piirrän, vaikka maalaustelineellä odottaisi keskeneräinen työ, joka piirtämisen sijasta pitäisi maalata valmiiksi.

Toistamiseen mieliteon sivuttaminen, "En minä voi nyt piirtää kun tuo maalaus on tuossa nyt kesken, minä maalaan sen valmiiksi ja sitten voin tehdä mitä huvittaa" tuppaa kokemuksen mukaan vain kasaamaan blokkeja tekemiseen. Luomisvoiman saan käyttööni vain, että muistan kuunnella itseäni.


Uusiokäyttöä kirjoille. Valitut sanat ja syntyneet kuvat saivat yhteydessä toisiinsa uuden merkityksen.


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Ikkunakoristeita karjalaiseen tyyliin...

                   

Minulle tuli mielenkiintoisen tilaustyö maalata sarja "karjalaistyylisiä" ikunaluukkuja hirsitaloon. Toteutukseen sain vapaat kädet, "ehkä jotain punaisen tapaista saisi olla" oli tilaajan toive, mutta muuten värit ja aiheen sain päättää itse.

Suunnittelutyössä otin ideaa Bombatalosta ja lähempää, kesämökin ikkunaluukuista.
Malli löytyi helposti selailtuani hetken kasvikuvastoa. Kukka aihe oli minusta hempeä, kevyt ja kiva. Päätin piirtää siitä luonnoksen ja jättää työ yöksi muhimaan mieleeni.

Aamulla tartuin kynään ja luonnoslehtiööni ja aloin yksinkertaistamaan aihetta turhista krumeluureista.
Tässä hyvä oppi oli avoimen ammattikorkeakoulun opintojaksolla tehty yksinkertaistamisharjoitus", jossa viktoorianaikaisesta kukkamaalauksesta lähdettiin riisumaan ja jäljelle jäi lopulta yksinkertainen abstrakti muoto.
Abstraktia ei ikkunakoristeista ollut tarkoitus tehdä. Ainoastaan yksinkertaistaa väriä ja muotoa, että kuva-aihe palvelisi rakennuksen julkisivua kauniilla tavalla.
       

Puolipäivää kättä harjoittaen kunnes siirryin luonnokseen. Leikkasin valkoisesta litoposterista pohjat, joille lähdin piirtämään aiheittani. Siinä piirtäessä alkoi olla melko selvää, millaisia värejä työhöni haluan ja seuraavaksi suuntasin retkelle maalikauppaan.

Rtvstä, matkaan tarttui maalien lisäksi uusimpia värikarttoja, tulevaisuuden varalle. Mukava myyjä kertoi kun pohdiskelin, millä ulkomaalien värisävyllä korvaan sisämaalien kirjon, että side-aineen voi maalia ostaessa valita itse.

Kovasti sormet syyhysivät päästä maaleihin käsiksi, mutta pohjatyöt ensin. Luonnoksen piirtäminen, sen siirtäminen kuultopaperille, aiheen siirtäminen laudalle kuultopaperin avulla. Aikaa vievää ja rannekin siinä väsyi. Kaava tuppaa hiertymään muutamien siirtojen jälkeen rikki ja aihetta piti piirtää useampi kuultopaperillinen, lisäksi kokoja oli kaksi. 16 pienempää, joille piti olla luonnollisesti peilikuvat ja 8 isoa laattaa.
       
     Lopulta pääsin työnalkuun, eli maaleihin. Maalaus toteutui useilla ohuilla maalikerroksilla. Välillä piti odotella edellisen kerroksen kuivumista, jotta pääsi jatkamaan. Aiheen yksityiskohdat elivät oikeastaan viimeiseen siveltimenvetoon asti. Nyt pienet laatat työhuoneella odottavat viimeisen maalikerroksen kuivumista. Isojen laattojen kanssa työt jatkuvat vielä.




tiistai 1. elokuuta 2017

Lupa epäonnistua...



Luovuuden parissa joutuu useasti tilanteisiin, että suoritus minkä on asettanut itselleen täydellisyyttä hipovaksi alittuu... laulaa väärin tai kirjoituksessa löytyy kirjoitusvirhe. Virheen ei tarvitse olla suuri, riittää että se ei yllä täydellisyyteen -niinpä se on maailmanloppu!

Sinänsä mielenkiintoista, että suhtaudun omiin virheisiini näin perfektionistisesti. Elämässä on sattunut yhtä ja toista. Vastoinkäymiset omassa elämässä ovat opettaneet armollisuutta toisia ihmisiä kohtaan, hyväksymään heidän virheensä ja vajavaisuutensa. Itseä sen sijaan tulee sätittyä pitkään ja ankarasti. Pahinta vielä, jos toinen huomauttaa virheestäni, tai tiuskaisee "miksi et nyt osaa." Siinä kun valmiiksi ryvettelee itseään itseinhon syvässä suossa, toisen henkilön pienikin huomautus vain lisää omaa pahaa oloa.

Aikaa päälle paha mieli haihtuu, mutta ikäväkseni herkkänä ihmisenä minun on vaikea päästää irti tunteesta, vihataanko minua virheiden takia. On luonnollista,että ihminen tekee virheitä ja luonnollista sekin, että toinen saattaa saman virheen toistuessa kiukustua. Ohimenevä juttu. Itse kuitenkin huomaan jääväni tunteeseen kiinni. Perfektionisti kun olen, en salli itselleni virheitä. Virheen sattuessa, silta, jota olen luovuuden avulla rakentanut hauraaseen itsetuntooni ja ainoa sielusta asti kumpuava vuorovaikutus toisiin ihmisiin katkeaa. Vetäydyn kuoreeni sättimään itseäni kauheasta tyhmyydestä. Pahimmillaan pelkään tuon sillan jäävän poikkinaiseksi. Pahimmillaan en enää uskaltaudu kurottautumaan yksinäisyydestä yhteisöä kohti ja syöksyn vielä syvempään yksinäisyyteen, mitä tilapäinen erakkomoodi on. Pitkään jatkuessaan itsensä sättiminen johtaa itsetunnon menetykseen juurimultia myöden.

Luovuutta käsittelevässä kirjallisuudessa, taide itsehoidon välineenä -opastaa olemaan itseä kohtaan armollinen. Hyväksymään oma keskeneräisyytensä ja virheensä. Se ei suinkaan ole sanahelinää. On tärkeä oppia arvostamaan omaa itseään ja taitojaan, sitä mitä tekee. On tärkeää, että menee peilin eteen ja katsoo itseään silmiin sanoen: "Minä osaan. Minä olen hyvä tässä mitä teen."
Itseä ei kannata liiaksi sättiä, sillä maailma aivan varmasti tekee sen sinun puolestasi.
Jokaisella ihmisellä on lupa epäonnistua. Kaikkien ei tarvitse olla hyvä kaikessa. Jokaisella on omat erityislahjat ja piirteensä. Kaikki tekevät virheitä, epäonnistuvat, se on sallittua.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Taiteilijatreffit pirunpeltoon


Tämänkertainen oman ajan, asioita joita haluan tehdä... taiteilijatreffit suuntautuivat pystymetsään, muinaisiin jääkauden kasaamiin kivilouhikoihin ja 1770 -luvulla rakennettuun Kuninkaansiltaan.


Kivikuru - Jäppilän inariksikin kutsuttu paikka sijaitsee Etelä-Savossa.
Nimi johtunee maata peittävästä kivimerestä ja sieltä täältä esiin puskevista männyistä.
Kurun pohjalla löytyi lampi.


Paikka on hyvin rauhallinen. Lammen äärellä seistessä saattoi melkein kuulla metsän ympärillä hengittävän ikiaikaista voimaa.
Vaikka Kivikuru sijaitseekin melko korvessa, lähimpään taloon on matkaa ja tie perille pikkutietä, oli paikalla merkki myös ihmisen kädenjäljestä. Kurun pohjalle on rakennettu katsomo ja näyttämö. Karu erämaaympäristö tarjoaakin hienot puitteet vaikka millaiselle esitykselle.


Kivikurulle matkaa tehdessä, huomioni kiinnittyi melko lähellä tien vieressä olleeseen kivimuodostelmaan. Paluumatkalla pysähdyin tutustumaan siihen lähemmin. Kaksi päällekkäin kasaantunutta kiveä, ovat netistä lukemani perimätiedon mukaan olleet vanhan kansan kirkko, ennen kristinuskoa, Ukonkiveksi kutsuttu. Vietin kiven luona, kuvaten sitä tovin, kierrellen sen ympäri. Kun tarkkaa katsoi, kivestä saattoi löytää hahmoja... tästä tuleekin mieleeni, että Leonardo DaVinci opasti ihmisiä viettämään aikaa katsellen kallioseinämää. Oikeassa mielentilassa, kivestä saattaa nähdä kokonaisen maailmankaikkeuden. Ehkä muinaiset suomalaiset olivat nähneet kivessä sen, maailmankaikkeuden ja päätyneet pitämään kiveä uhripaikkana...


Kivikurun alueella vielä moni kivi jäi kääntämättä. Mielenkiintoinen alue. Tuonne pitää vielä jonakin päivänä palata uudestaan.


Matka jatkui Oravikoskelle, josta olin lukennut netistä löytyvän 1770 -luvulla rakennetun, luonnonkivistä ladotun kivisillan. Sillan piti löytyä jostain vanhalta tienpätkältä, josta ennen muinoin
oli kulkenut reitti Kuopiosta Mikkeliin. 1800 -luvun alussa Kuningas Kustaa IV Adolf matkasi seurueineen Leppävirran kautta Kuopioon ja siitä vanha kainuuntie on saanut toisen nimensä, Kuninkaantie.
Silta ja vanha tienpätkä löytyi läheltä asutusta, aivan 5 tien tuntumasta, ihan puskaasta. Silta on
säilynyt hyväkuntoisena ja sen pohjalla solisi Kaivoslammesta johtava puro, joka alittaa 5 tien.
Kaunis ja muinaisaikaa henkivä paikka tämäkin. Melkein saattoi kuvitella hevosten kulkeneen melko äskettäin sillan yli johtavalla tiellä.


Iltahämärissä, kotimatkalla sankka sumu peitti peltoja ja metsäaukeaa. Nousevan kuun sirppi loisti
hämärtyvän metsän takaa. Hetkessä oli taijanomaista hiljaista  läsnäoloa. Ripaus syksyn kirpakkaa kosketusta oli jo aistittavana ilmassa.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Höyhenen kevyt, joutsenen sulkasatoa...

                                           

Viikon sisällä eteeni on tupsahdellut valkoisia sulkia ja höyheniä. Valkoisten sulkien löytäminen ei aina ole niin kovin harvinaista, niitä on joskus löytynyt mökkirannasta joutsenten vierailusta. Ja valkoisia höyheniäkin näkee silloin tällöin.

Olen kerännyt höyheniä ikäni. En tiedä syytä. Jokin höyhenissä/sulissa kiehtoo. Aina en ole liittänyt niihin edes mitään symboliikkaa tai uskomuksia. Kunnes eräänä kesänä havahduin tarkastelemaan asiaa. Höyheniä ja sulkia tuntui osuvan näkökenttäni aina silloin kun tarvitsin johdatusta tai uskoa elämääni, silloin kun olin huolissani jostain, levoton ja kun elämä kulki epävarmuuden ohuella nuoralla. Johonkin merkitykselliseen sulkien ja höyhenten löytäminen yhdistyy. Olen alkanut pitämään sulkien/ höyhenien löytämistä, merkkinä toivosta.


Erikoisten sulkien löytäminen on vielä merkityksellisempää. Yleensä löytämisen muisto, riemun tunne, piirtyy jollakin lailla juhlavana kokemuksena muistiini.


Joutsenen sulkia löysin Pyhäjärven rannalta. Vesistö on iso, ranta hiekkainen ja suuri. Lauantaina kävelimme sitä pitkin parin kaverin kanssa. Vesi kasteli varpaat. Laineet löivät kohisten rantaan. Oli kaunis ja iloinen kesäpäivä. Merkittävä.

Viikon päästä löysin saunatien varrelta, kesäyön himmeässä valossa kasteesta kostean valkoisen höyhenen. Melkein ohitin sen. Palasin takaisin ja nostin sen maasta tarkastellakaeni sitä. Se oli kevyt, kuin henkäys.


Mietin kaikkia niitä elämässäni kerättyjä sulkia. Niitä olisi melkoinen sato, mutta kummasti ne katoilevat, häviävät... unohtuvat varmaan johonkin... en muista heittäneen yhtään sulkaa/ höyhentä pois. Erikoisemmat olen tallettanut tarkasti muistorasiaani.

Ehkä sulkien tarkoitus on tuoda viesti ja palata sen jälkeen kiertokulkuun. "Palata sinne minne kuuluukin." Pidän löytämäni sulkaa hetken sydäntäni vasten. Olen vakuuttunut, että löytämälläni pienellä valkoisella untuvalla on jokin merkittävä kuiskaus kerrottavanaan. Kallistan korvani käsissäni lepäävää höyhentä vasten, kuuntelen.
                                     

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kasvimaalauksen työpaja

   

Osallistuin tänään Riihimäen taidemuseossa järjestettyyn työpajaan "Kasveja taidehistoriasta", jossa oli mahdollisuus omalla vapaalla tyylillä maalata tai piirtää kasvi - aiheita.

Viimevuosina olen tehnyt ja kiinnittänyt huomiota ornamenttiaiheisiin, niinpä huomasin innostuvani uudella tapaa tutkimaan kasviaiheita ja miettimään millätapaa voisin itse omassa työskentelyssäni kasveja hyödyntää.

Kurssin vetäjänä toimi kuvataiteilija Katja Taskinen. Hän oli innostava opettaja ja sain siinä ryhmän jutellessa huomionarvoisia vinkkejä.

-Veryttele ja pyörittele ranteita ennen piirtämiseen ryhtymistä.
Niinhän se on pianonsoitossakin, että kädet lämmitellään ennen soittamaan ryhtymistä. Tästä tulikin ajatus, että pikaluonnosten ja kaikenlaisten "roskiskama" eivät ole suinkaan turhia. Vaatii 100 kuvaa että tulee yksi kelpo. Sitä tuppaa välillä olemaan liian perfektionisti, että työt eivät aina meinaa valmistua tai toinen vaihtoehto sitä ei edes aloita, jos käy niin että työstä ei tule hyvä. Rohkeutta ja lempeyttä omaa työskentelyä kohtaan. "Ei ole tarkoituskaan, että kaikki työt ovat taidemuseokamaa", sanoo maalausopettajani avoimessa amk:ssa. Tämän kun aina muistaisi.

-Suurennuslasi. Mikä loistava keksintö yksityiskohtien tutkimiseen. Tänä keväänä siitä on ollutkin enemmän juttua ja kyllä, mainio keksintö tosiaankin. Pikkutarkkojen, anatomisten asioiden piirtämisen harjoitteluun sen on aivan omiaan.





-Kasvi/kukka-aiheita voi tutkia ja liittää omaan kuvamaailmaan hoksasin. Eli nyt vain kasveja tienvarsista noukkimaan maljakkoon ja tutkimaan suurennuslasin kanssa. Tämänkin työpajaan osallistuminen oli jonkinlaista jatkumoa näköjään sille ajalle kun elelin tyhjiössä. Tänään meinaan hoksasin, että näin pienillä "arkipäiväisillä" kasvitutkelmilla voi täyttää ja hoitaa luovuuden kaivoa, että vesi siellä säilyy käyttökelpoisena. Kun avaan silmäni herään huomaamaan, että kuva-aiheita ja ideoita on mahdottomat määrät ympärilläni. Enää ei tarvitse pyöritellä kynää kädessä tyhjän valkoisen paperin edessä ja miettiä mitä sitä tänään maalaisi. Aiheitahan on loputtomasti!



Tänään maalasin aika ronskilla, liukuvalla otteella. Työpajasta sain paperit ja värit. Omani olin kyllä kantanut varmuuden vuoksi mukanani, mutta tyydyin tarjottuun. Akvarellipaperi oli minun makuuni vähän liian sileää, mutta vaikka en nyt mitään hirmu hienoa taideteosta tavoitellutkaan viimeisestä maitohorsmasta tuli aika kelpo.

Samalla hinnalla (taidemuseon sisäänpääsymaksu) kiertelin näyttelyn. Yläkerrassa oli kasvi-aihetta esillä enemmänkin. Kalle Hamm & Dzamil Kamanger taiteilijaparin ympäristötaideteokseen liittyen, anatomisia kasvitutkelmia. Taustassa  oli käytetty kahvia tai teetä. Upeita teoksia. Alakerrassa oli Tuija Lampisen Kerros kerrokselta puhutteleva ja maalaamiseen itseäni innostava taidenäyttely.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Taiteilijatreffit merenrannalla...

Varaa itsellesi riittävästi aikaa ja lähde taiteilijatreffeille...


Heinäkuussa on muodostunut perinteinen kissaihmisten kesätapaaminen, jonka paikkakunta ja ilmansuunta vaihtelee joka puolivuosi. Tapaamme toisiamme kesällä ja talvella.

Tänä vuona kesätapaaminen järjestettiin Satakunnassa, Pyhäjärven komeissa maisemissa. Katselin kartasta, että merenranta ei suinkaan ole kovin kaukana. Mitäpä jos sitä kotimatkalla koukkaisi merenrannan kautta.

                                   

Lauantai hurahti tapaamisessa. Mutta sunnuntai aamuna kovasti alkoi polttelemaan mielessä, jos sitä lähtisi vähän ajelemaan kun kerran porukka alkoi kovasti harventua aamukymmeneen tultaessa. Niinpä minäkin iskin iPadin karttaan nastan, hyvästelin ihmiset ja hyppäsin autoon. Katselin suurinpiirtein kartalta mistä ja minnepäin minun kannattaa suunnistaa ja ajelin pikkuteitä ja saavuin Mynämäelle. Siellä sattumalta huomasin komean kivikirkon. Kamera piti kaivaa esille. Kierreltyä aikani palasin autolle ja suuntasin nokan kohti Raumaa.





Luova kuski kun olen tulin matkalla kohti päämäärääni, jonka olin nastalla merkannut, toisiin aatoksiin ja sain idean kääntää auton nokan kohti Uuttakaupunkia, ehkä merenrantaa on mahdollisesti jo lähempänäkin. Matkalla Uuteenkaupunkiin näin toisen kivikirkon ja sehän piti kuvata. Näin sivutiellä mielenkiintoisen liikennemerkin, näytti taiteilijan silmään selvältä majakalta! Kirkkokierroksen jälkeen ajattelin kuvata mahdollisen majakan.

                 


Niinhän siinä lopulta kävi, että useita kilometrejä ajettuani mutkikasta pikkutietä, mitään majakkaa ja sen puoleen mertakaan tullut näkyviin ja kilometritolkulla ajettuani kannatti vilkaista vasta karttaa... Hemmettirallaa, tie johti alaspäin kohti Turkua, enkä minä nyt sinne suinkaan halunnut. Reitti johti pois siitä paikasta jonka olin aamulla katsonut sopivaksi vierailla. Näkymä aavalle merelle vaikutti paremmalta.



Seuraavasta risteyksestä käännyin oikealle ja jostain sieltä kaukaa pääsin lopulta Uuteenkaupunkiin. Ajelin kohti satamaa, mutta jo aavistaen, että tässä kaupungissa jos merenrantaan pääsisikin, telakka tulisi melko todennäköisesti vastaan. Sinne kun en halunnut, käänsin jälleen kerran pienen kaupunkikierroksella jälkeen nokan kohti Pyhärantaa. Se kuulosti lupaavalta.
En pitänyt navigointia iPadissani päällä, vaan ajelin eteenpäin melko kopelotuntumalla.
Yllättäen tulin vilkaisseeksi karttaa ja huomasin, hups heijakkaa olenkin sattumoisin lähellä paikkaa jonka merkitsin nastalla.

Käänsin tieltä suunnan kohti Pyhämaata ja sivusilmällä vilkuilin karttaa. Jonkun ajan päästä merta alkoi näkyä, mutta kun sen piti olla aavaa... eteenpäin. Tulin Pyhämaan keskustaan. Huomasin mäen päällä komean kirkon. Uhrikirkko tienviitassa luki. Suunnistin kapean, idyllisen keskustan läpi kirkolle ja tein nopean kierroksen. En malttanut käydä edes kyläkaupassa, vaikka se houkutteleva olikin. Minulla paloi hinku nähdä meri.

           

Luoto tienviitassa kuulosti lupaavalta. En tullut vilkaisseeksi karttaa ja painelin eteenpäin.
Lähellä merenrantaa olin, mutta perille en päässyt.Mökkejä tuli vastaan. Peruutin ja auton pohja otti johonkin. Herregod, pitikö sitä nyt ojaan peruuttaa! Kauhistuin. Sydän hakkasi pistäessäni ykköstä silmään. Ehkä oli parempi lähteä kotiin. Olin muutama sata metriä sitten huomannut kyltin kalasatama. Ehkäpä siellä voisi sen verran piipahtaa, että näkisi meren. Niinpä ohjasin auton pieneen satamaan ja jaloittelin rannalla kameran kanssa.


Tyytyväisenä lähdin paluumatkalle. Kotimatkaa oli vielä reilusti jäljellä ja mieli alkoi tehdä jo tuttuihin maisemiin. Pistin navigaattoriin kotiosoitteeseen ja toivoin että se ohjaa minut reitille, jonka olin katsonut kulkevan ihan merenrantaa pitkin isolle tielle. Katinmarjat. Navigaattori ohjasi minut takaisin tuttuja polkuja. No olkoon. Meri tuli nähtyä.
Ajelin Pyhärannan kautta kohti Laitilaa, ja tarkoitus oli ensin mennä siitä Turkuun, mutta jälleen kerran mieli muuttui ja suuntasin Euraan, siitä Huittisiin, Humppilaan jne.




Matkaa tuli, jaa a, useita satoja kilometrejä kaikkine sivupolkuineen. Vielä viimeiseksi kuvasin Humppilan kirkon. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista. Hieno reissu.

Illalla kotiin tultuani, juttelin parin kaverini kanssa Facebookissa merenrantarakkaudestani. Mistä se kumpuaa, sisämaassa elämänsä asuneelle ihmisellä. Ystäväni totesi, että jostain kaukaa. Niin
varmasti. Tunnistan itsessäni kotiseuturakkauden rajantakaiseen Karjalaa, vaikka en itse siellä ole syntynyt enkä kasvanut. Juurissa ja veressä se on. Aloin pohtimaan, onko kenties suvussani, kaukana menneisyydessä ollut henkilöitä, jotka elivät läheisessä kosketuksessa veteen tai mereen? Vielä otan siitä selvää...