maanantai 6. maaliskuuta 2017

Maalausten edistymistä ja Hiljaisuutta...


Art Lahti 2017 kisanäyttely, jossa olin osallisena kolmella työllä on nyt takanapäin. Aika palata näyttelyn jälkeen maanpinnalle. Työhuoneella on kasautunut keskeneräisiä töitä, joista ehkä myöhemmin syntyy näyttely.

Opinnot Vedic artin parissa jatkuvat entiseen malliin vielä ainakin kevään, jatkossa pitää jälleen lähteä Helsingin suuntaan ja tulee harkittavaksi kuinka usein joudan siellä suuntaa ravailemaan. Avaruus alkoi viime kesänä kutsua puoleensa, mutta nyt se ei tunnu ajankohtaiselta. Nimi ja muoto kurssin jälkeen seuraavana eteen tupsahtikin Elämän tukipilarit, joista ensimmäinen oli Darma. Näin se menee näköjään Vedic artin suhteen, että mitään miten suunnittelin ennalta eteneväni opinnoissa, ei pidäkään paikkaansa vaan sattuma taikka Vedic artissa sanotaan maailmankaikkeus ohjaa seuraavalle ponnistuslaudalle.


        


Renesanssimaalauskurssilla työ etenee verkkaiseen tahtiin. Uusia puhtaita värikerroksia syntyy joka maalauskerralla ja mielenkiinnolla odotan lopputulosta. Työn rinnalle, kurssille,  ajattelin ottaa mukaani tilaustyön, jota olen työstänyt pitkään, mutta jonka kanssa on ollut omat haasteensa ja lennossa tästä tekniikasta jyvälle päästyäni vaihdoin perinteisen öljyvärimaalauksen tähän tekniikkaan toisin soveltaen. Värikerrokset vaativat aikaa kuivuakseen ja siksi tekeminen ei ole tekniikalla kovin nopeaa.



                           
Elämä on välillä aika lennokasta. Että jaksaa, kaipaa välillä pysähtymistä. Sen tarjosi tänä keväänä, Tuhkakeskiviikkona alkanut Arkiretriitti.
Kuusi viikkoa, arkisen elämän keskellä sitoutumista, joka päivä noin puolentunnin ajan hiljaisuutta.   Tälle matkalle lähdin yhdessä kolmen muun henkilön kanssa kauniissa Tuhkakeskiviikon hartaudessa, pienessä maaseutukirkossa.
En ole aiemmin ollut kyseisessä hartaudessa, mutta tästä lähin käyn kyllä jos sellaiseen mahdollisuus tarjoutuu.
Kiirastorstain, Pitkäperjantain ja Pyhäinpäivän ohella tämä päivä on luterilaisessa kirkossa minun mielestäni yksi vaikuttavimmista. Mitään turhaa hössötystä ei ollut. Pappi puhui paastoon valmistautumisesta ja tämän hartauden erikoisuus ja erityinen kauneus oli siinä, että seurakunta sai polvistua alttarille ottamaan vastaan katumuksen, öljy-tuhkaseuksella otsaan piirretyn ristin.
Perinteisesti tuhkaristi on piirretty vesi-tuhkaseoksella, mutta ainakin jotkut seurakunnat ovat siitä luopuneet, sillä seos saattaa aiheuttaa iho-ärsytystä.
Ihan pakko oli yrittää nuuhkia, tuoksuiko öljy otsalta miltään. Ortodoksisessa kirkossa, Vigiliassa seurakunta saa otsaansa papin piirtämän ristin, joka tuoksuu miellyttäviltä yrteiltä.

Hartauden jälkeen retriittiläiset siirryimme vanhaan pappilaan, joka oli hyvin ihastuttava rakennus. Saimme kukin oman mietiskelyyn tarkoitetun vihkosen, jonne voimme kirjoittaa ajatuksia ja matkaevääksi ohjeita, millä tavalla voi ehkä auttaa itseään kysymysten äärelle. Sovimme tapaamispäivät omien ohjaajiemme kanssa ja kuuntelimme tekstin, jonka parissa ensimmäisen viikon mietiskelemme.

Laskeutuminen paastoon tuo eteemme sokean Bartimaioksen. Hän on kerjäläinen, jolle Jeesus antoi näön takaisin. Tarina puhuttelee minua. Se kertoo yhteisön ja yhteiskunnan ulkopuolelle jääneestä, hyljeksitystä, nöyryyden ja nöyryytyksen kokeneesta miehestä, joka on suljettu pimeään maailmaan ja on täysin riippuvainen toisten ihmisten armeliaisuudesta. Hän on tavallaan menestyneen ja omillaan toimeentulevan ihmisen vastakohta, irvikuva. Voin vain kuvitella millaisia haasteita hän oli läpikäynyt.

Tien vieressä istuu sokea kerjäläinen Bartimaios. Kun hän kuulee Jeesuksen tulevan hänen sydämessään syttyy toivo.
"Jeesus Daavidin poika, armahda meitä!" Hän huutaa.
"Hiljaa. Ei Hänellä ole sinulle aikaa!" Bartimaiosta nuhdellaan.
Mutta Bartimaios huutaa kovenpaa: "Jeesus Daavidin poika, armahda meitä!"
"Kuka huutaa minua nimeltä?"  Jeesus kysyy. "Tuokaa hänet luokseni. " Pyyntö herättää väkijoukossa närää.
Bartimaios tuodaan Jeesuksen luokse.
"Mitä haluat minun sinulle tekevän?"
"Anna minulle näköni." Bartimaios vastaa.
"Mene, uskosi on sinut parantanut." Samassa mies saa näkönsä takaisin ja liittyy Jeesuksen seuraajiin.


Raamatunkohtaa lukiessani ja miettiessäni, jostain mieleeni ilmestyy sanat: "Täytyy olla valmis raivaamaan tiensä pimeän läpi, että valo voisi tulla."

Minulle tarina kertoo suunnanmuutoksesta. Elämän perimmäinen tarkoitus ei ehkä olekaan se, että tavoittelee rikkauksia ja yltäkylläisyyttä täällä maan päällä. Menestys ja helppo elämä ovat monen toivelistalla. Monesti vasta kivun ja kärsimyksen kohtaaminen saa katseemme kääntymään syvyyden puoleen. On uskallettava kohdata itsessään oleva heikkous.

Tommy Hellsten on sanonnut kirjassaan, mielestäni hienosti kiteytettynä:

" Kivun ja heikkouden salaisuus on suuri. Elämän majesteetti on huolellisesti kätkenyt suurimman aarteensa. Ihminen kasvaa sitä mukaan, kun hän uskaltaa kohdata voimattomuuttaan. Suuri on kätkettynä pieneen, voima heikkouteen, rikkaus köyhyyteen. Ihmisen kasvu ei olekaan paremmaksi tulemista, vaan oman pienuutensa yhä syvempää ymmärtämistä. Oman voimattomuuden tunnistamisen kautta ihminen löytää syvimmän tarpeensa: tarpeen olla rakastettu, kannettu ja osa itseään suurempaa kokonaisuutta. Ja juuri sen kokemisessa on myös syvin identiteettimme. Tiedän kuka olen vasta sitten, kun tiedän että minua rakastetaan. "

                                                                   (Tommy Hellsten: Pysähdy- olet jo perillä)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti