Sivut

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Taiteilijatreffit merenrannalla...

Varaa itsellesi riittävästi aikaa ja lähde taiteilijatreffeille...


Heinäkuussa on muodostunut perinteinen kissaihmisten kesätapaaminen, jonka paikkakunta ja ilmansuunta vaihtelee joka puolivuosi. Tapaamme toisiamme kesällä ja talvella.

Tänä vuona kesätapaaminen järjestettiin Satakunnassa, Pyhäjärven komeissa maisemissa. Katselin kartasta, että merenranta ei suinkaan ole kovin kaukana. Mitäpä jos sitä kotimatkalla koukkaisi merenrannan kautta.

                                   

Lauantai hurahti tapaamisessa. Mutta sunnuntai aamuna kovasti alkoi polttelemaan mielessä, jos sitä lähtisi vähän ajelemaan kun kerran porukka alkoi kovasti harventua aamukymmeneen tultaessa. Niinpä minäkin iskin iPadin karttaan nastan, hyvästelin ihmiset ja hyppäsin autoon. Katselin suurinpiirtein kartalta mistä ja minnepäin minun kannattaa suunnistaa ja ajelin pikkuteitä ja saavuin Mynämäelle. Siellä sattumalta huomasin komean kivikirkon. Kamera piti kaivaa esille. Kierreltyä aikani palasin autolle ja suuntasin nokan kohti Raumaa.





Luova kuski kun olen tulin matkalla kohti päämäärääni, jonka olin nastalla merkannut, toisiin aatoksiin ja sain idean kääntää auton nokan kohti Uuttakaupunkia, ehkä merenrantaa on mahdollisesti jo lähempänäkin. Matkalla Uuteenkaupunkiin näin toisen kivikirkon ja sehän piti kuvata. Näin sivutiellä mielenkiintoisen liikennemerkin, näytti taiteilijan silmään selvältä majakalta! Kirkkokierroksen jälkeen ajattelin kuvata mahdollisen majakan.

                 


Niinhän siinä lopulta kävi, että useita kilometrejä ajettuani mutkikasta pikkutietä, mitään majakkaa ja sen puoleen mertakaan tullut näkyviin ja kilometritolkulla ajettuani kannatti vilkaista vasta karttaa... Hemmettirallaa, tie johti alaspäin kohti Turkua, enkä minä nyt sinne suinkaan halunnut. Reitti johti pois siitä paikasta jonka olin aamulla katsonut sopivaksi vierailla. Näkymä aavalle merelle vaikutti paremmalta.



Seuraavasta risteyksestä käännyin oikealle ja jostain sieltä kaukaa pääsin lopulta Uuteenkaupunkiin. Ajelin kohti satamaa, mutta jo aavistaen, että tässä kaupungissa jos merenrantaan pääsisikin, telakka tulisi melko todennäköisesti vastaan. Sinne kun en halunnut, käänsin jälleen kerran pienen kaupunkikierroksella jälkeen nokan kohti Pyhärantaa. Se kuulosti lupaavalta.
En pitänyt navigointia iPadissani päällä, vaan ajelin eteenpäin melko kopelotuntumalla.
Yllättäen tulin vilkaisseeksi karttaa ja huomasin, hups heijakkaa olenkin sattumoisin lähellä paikkaa jonka merkitsin nastalla.

Käänsin tieltä suunnan kohti Pyhämaata ja sivusilmällä vilkuilin karttaa. Jonkun ajan päästä merta alkoi näkyä, mutta kun sen piti olla aavaa... eteenpäin. Tulin Pyhämaan keskustaan. Huomasin mäen päällä komean kirkon. Uhrikirkko tienviitassa luki. Suunnistin kapean, idyllisen keskustan läpi kirkolle ja tein nopean kierroksen. En malttanut käydä edes kyläkaupassa, vaikka se houkutteleva olikin. Minulla paloi hinku nähdä meri.

           

Luoto tienviitassa kuulosti lupaavalta. En tullut vilkaisseeksi karttaa ja painelin eteenpäin.
Lähellä merenrantaa olin, mutta perille en päässyt.Mökkejä tuli vastaan. Peruutin ja auton pohja otti johonkin. Herregod, pitikö sitä nyt ojaan peruuttaa! Kauhistuin. Sydän hakkasi pistäessäni ykköstä silmään. Ehkä oli parempi lähteä kotiin. Olin muutama sata metriä sitten huomannut kyltin kalasatama. Ehkäpä siellä voisi sen verran piipahtaa, että näkisi meren. Niinpä ohjasin auton pieneen satamaan ja jaloittelin rannalla kameran kanssa.


Tyytyväisenä lähdin paluumatkalle. Kotimatkaa oli vielä reilusti jäljellä ja mieli alkoi tehdä jo tuttuihin maisemiin. Pistin navigaattoriin kotiosoitteeseen ja toivoin että se ohjaa minut reitille, jonka olin katsonut kulkevan ihan merenrantaa pitkin isolle tielle. Katinmarjat. Navigaattori ohjasi minut takaisin tuttuja polkuja. No olkoon. Meri tuli nähtyä.
Ajelin Pyhärannan kautta kohti Laitilaa, ja tarkoitus oli ensin mennä siitä Turkuun, mutta jälleen kerran mieli muuttui ja suuntasin Euraan, siitä Huittisiin, Humppilaan jne.




Matkaa tuli, jaa a, useita satoja kilometrejä kaikkine sivupolkuineen. Vielä viimeiseksi kuvasin Humppilan kirkon. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista. Hieno reissu.

Illalla kotiin tultuani, juttelin parin kaverini kanssa Facebookissa merenrantarakkaudestani. Mistä se kumpuaa, sisämaassa elämänsä asuneelle ihmisellä. Ystäväni totesi, että jostain kaukaa. Niin
varmasti. Tunnistan itsessäni kotiseuturakkauden rajantakaiseen Karjalaa, vaikka en itse siellä ole syntynyt enkä kasvanut. Juurissa ja veressä se on. Aloin pohtimaan, onko kenties suvussani, kaukana menneisyydessä ollut henkilöitä, jotka elivät läheisessä kosketuksessa veteen tai mereen? Vielä otan siitä selvää...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti