Sivut

torstai 31. elokuuta 2017

Sielun laulua



Kiinnostuin jokin aika sitten Itkuvirsi -perinteestä.
Innostus sai alkunsa kai ortodoksikuorosta...

Kesällä törmäsin Äänellä itkijät ryn sivuihin. Muistan, että kauan aikaa kun itkuvirsiperinteestä alettiin puhua mediassa ja yhdistys perustettiin kuulin siitä uutisissa. Vierastin ilmaisua.

Taiteiden yössä järjestetyssä työpajassa itkuvirsiä oli mahdollisuus tulla kuuntelemaan ja kokeilemaan omaa kiitositkua.
Olin ilmoittautunut pari viikkoa sitten ensimmäiselle itkuvirsikurssille, mutta tästä oli hyvä aloittaa.

Äänellä itkijät ry esittelivät työpajassa kattavasti itkulauluperinnettä ja laulua. Opin paljon arvokkaasta perinteestä, joka on ollut Vienan Karjalan ja Rajakarjalan alueilla voimissaan.

Itkulaulu ei ole ollut  pelkkää hautajaisissa itkemistä, vaan elämän kaikista puolista, iloista ja suruista on laulettu ja itketty. Itkulaulu on maailman vanhinta laulua. Perinteen juuret eivät ole vain Karjalassa, vaan itkulaulua on laulettu ja lauletaan muuallakin maailmassa, erityisesti tuolla itäisellä puolella. Suomessa perinne on säilynyt. Se on hieno juttu! Hienoa myös nähdä, että nuoremmat ihmiset taitavat perinteen.

Itkuvirsiä voi laulaa omalla kielellään ja tavallaan. Karjalan kaunis kieli sopii erittäin hyvin itkuvirsiin ja ehkä mahdollistaakin laulamisen metaforan kautta elämän kipupisteistä, joita olisi muuten liian vaikea ilmaista.

Niin itkulaulussa käytetään kielikuvia, käänteistä ilmaisua. Itkulaulua ei tarvitse veisata itkien, mikä mielikuva niihin ehkä liittyy. Mutta itkeminen on sallittua. Laulaa saa räkä ja kyyneleet valuen, sitä varten on olemassa erityinen itkuliina.

Itkulauluun liittyy näin jotain hirmu voimaannuttavaa. Syvät, kielletyt tunteet, suru ja jopa viha saavat tulla näkyväksi. Laulu tulee sielusta asti. Saan olla keskeneräinen, saan olla heikko, saan olla se kuka olen, saan itkeä jos itkettää... kaikki tunteet ovat sallittuja. Se minua kiehtoo itkulaulussa.

Työpajassa kirjoitin ensimmäisen itkulauluni. Se oli kiitositku valitsemalleen asialle, josta halusi kiittää.

Aihe tuli mieleen herkästi. Mutta ikinä ennen mitään laulua tehneenä,  ja vielä metaforaan... kirjoittaminen tuntui vaikealta.
Lähdin kirjoittamaan, niin kuin nyt kirjoittaja voi kirjoittaa, syntyi teksti.

Sävelet. Mistä saan äänen lauluuni? Mitä se voi olla.... minulla ei ole nuotteja...
Kävimme esimerkkinä neljä säveltä lävitse. En muista mitkä ne oli ja miten ne meni, miten sovitan ne yhtäkkiä omaan tekstiini, minulla ei ole nuotteja!

Pyysin saada laulaa tekstin.
Yllättäen sävelet, omat sielusta kumpuavat soinnit lävistivät ilman huoneessa, asettuivat juuri oikealla tavalla tekstiin. Olipa se voimauttava kokemus!  Lauloin tuntemattomille ihmisille juuri äsken oman laulun, ilman nuotteja, ilman pelkoa menikö se oikein. Laulu vain tuli ja jotain minusta, syvältä itsestäni tuli sillä hetkellä näkyväksi.

On varmaan turha edes mainita, että jäin koukkuun. Syksyn kurssia odotan malttamattomana, mutta tästä työpajasta sain kimmokkeen kokeilla laulua itsekseni metsän keskellä. Oman äänensä kuuleminen on osa näkyväksi tulemista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti