Sivut

torstai 21. syyskuuta 2017

Valamo

                                  

Olin kuoron kanssa virkistäytymis- ja pyhiinvaellusreissulla, syyskuun puolessavälissä  Heinäveden Valamossa.

Uudessa Valamossa olen käynnyt useampaankin kertaan, mutta vain ohikulkumatkalla. Nyt oli mahdollisuus viikonlopun mittaiselle pysähtymiselle ja osallistua luostarin palveluselämään.

Saavuimme perjantaina Heinävedelle. Illalla ei juurikaan tullut sen koomin seikkailtua lähiympäristössä.
Lauantai -aamupäivällä tutustuimme kauniiseen hautausmaahan, jossa vietimme tovin kulkien viimeisien leposijojen muistokirjoituksia tutkien. Hautausmaa oli ihastuttavan rauhallinen, luonnonläheisyydessään hyvin pyhä paikka viipyillä, omien ajatuksien ja hiljaisuuden kanssa kulkien. Monet vanhemmat  ristit ja muistomerkit, grobut ( haudanpäälisrakennus) olivat sammalen ja jäkälän päällystämiä. Hautausmaa oli yksi kauneimmista, jossa olen koskaan käynnyt. Ortodokseille ymmärtääkseni hautausmaa on erittäin pyhä paikka ja siitä syystä se halutaan säilyttää hyvin luonnonvaraisessa tilassa. Paikkana koskettava ja puhutteleva. Tälläiseen paikkaan soisin omankin lepopaikkani mielihyvin päätyvän.






Päivällä Valamon kulttuurikeskuksessa avautui kaksi isoa näyttelyä. Toisesta oli kuulemma ollut viikolla uutisissa juttua. Ikoni ja Maalari näyttely esitteli kattavasti Suomen Ikonimaalari yhdistyksen 40 -vuotistaivalta ja ikonimaalareiden ikoneja. Joukossa oli harvinaisuuksiakin.

Kaksi erityistä ikonia, Hellyyden Jumalanäiti Kristuksen isovanhemmat ja Jumalanäidin ikoni Lohduttaja. Puhuttelivat minua näyttelyssä. Neitsyt Maria eli Jumalanäidin ikonit ovat olleet minulle hyvin läheisiä selittämättömällä tavalla, siitä lähtien kun olen ikoneja maalannut. Rakkain ikoni Kärsimyksen Jumalanäiti sai tällä matkalla rinnalleen nyt toisen sieluun kolahtaneen ikonityypin Lohduttaja.

Toinen näyttely oli luontokuvaajien valokuvanäyttely. Iso näyttely sekin. Seitsemän pitkän linjan valokuvaajaa. Ja toinen toistaan upeampia otoksia luonnosta ja eläimistä.

Vigilia Valamossa oli omanlaisensa elämys. Ensimmäistä kertaa elämässäni seisoin seurakuntalaisten rivissä, yleensä kun palveluksissa olen ollut tuppaan seisomaan kuorossa. Palvelus oli pitkä ja kaunis. Hämärtyvässä kirkossa tuohusten ja lampukoiden hento valo, kauniit veisut. Ikonit ja kirkon kauneus, johdattelivat sielua hiljentymään rukoukseen.


Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä osallistuimme Liturgiaan ja tutustuminen vanhaan kirkkoon. Kirkossa on vanhasta Valamosta tuotuja upeita ikoneita. Näkemisen arvoinen kohde.
Kotimatkan varrella pikavisiitti Lintulassa, joka ei ollut yleisölle avoinna. Mutta kirkkoon  saimme tutustua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti