Sivut

tiistai 28. marraskuuta 2017

Itkuvirsiä opettelemassa...


Lokakuun loppupuolella Helsingin työväenopisto järjesti itkukurssin.
Itkuun johdattelijana toimi Pirkko Fihlman, itkulaulun uranuurtaja.

Kiinnostuin itkuvirsistä ortodoksisuuden myötä. Jokin selittämätön veti itkulaulun pariin, vaikka 90 -luvun loppupuolella kun ensimmäisen kerran kuulin itkuvirsistä, vierastin ilmaisua.
Eräs tuttuni sanoi, että ikä tekee osansa. On se varmaan ikäkin, mutta ennen kaikkea kiinnostukseen itkuvirsiä kohtaan on vaikuttanut oma polkuni. Kaikki mitä elämän tielläni olen kokenut ja kohdannut ovat olleet omalta osaltaan vaikuttamassa. Ja kaikella on ollut paikkansa ja aikansa!

Lauantaipäivän kuulimme luentoja itkuvirsien historiasta ja käytöstä. Teimme pari pientä harjoitusta ja kuulimme itkua. Itselle lauantain itkuharjoitukset, eivät avanneet kyynelkanavia. Ehdin jo miettiä mikä on. Itku ei mennyt tarpeeksi syvälle.Sunnuntai huipentui oman itkun tekemiseen ja sen esittämiseen. Aloitin oman itkuni valmistelemisen lauantai iltana pohtiessani aihetta ja henkisesti valmistautuen, että sunnuntaina jumankauta itketään!

Itkuvirret ovat vanhin ilmaisun muoto ihmiskunnan historiassa. Nykyisen Suomen alueelta itkuvirret ovat hävinneet, mutta idässä ja Karjalassa ne säilyivät ortodoksisuuden ansiosta, joka katsoi kansan
vanhaa uskonperinnettä sormien läpi.



Itkuvirret ovat olleet siirtymäriittejä. Niitä on itketty hautajaisissa ja häissä, kuin myös reserviin lähdössä. Itkuvirret ovat olleet naisten ilmaisumuoto. Naisille on kuulunut syntymän ja kuoleman siirtymävaiheet. Itkuvirsiperinne on kulkenut äidiltä tyttärelle, ja se on ollut yhtä tärkeä ja tarpeellinen taito kuin kankaan kudonta.


Minulla oli itkemisestä alkavaa kokemusta elokuun työpajasta. Olin saannut tuntuman kuinka terapeuttista itkeminen saattoi olla. Ääni tuli syvältä, sielusta asti. Oma sävel ja sanat vahvistivat tuntumaa, että tässä syvin minä tuli näkyväksi.

Itkijä sanoittaa ja säveltää itkunsa itse. Ääni on sielun sointia.
Itkuvirsiä on erillaisia, kuten on itkijöitäkin. Jotkut itkut on melodisempia kuin toiset, ja joihinkin on saatettu ottaa soittimia. Perinteinen karjalainen itku, muistuttaa enemmän itkemistä kuin laulua.

Hengityksellä, heijasmisella ehkäpä kumaralla asennolla, laulutekniikka pitänee tyystin unohtaa, haetaan apeuden tilaa. Huomasin omaa itkua itkiessäni, että jotkut kirjoittamani sanat saattoivat laukaista tunteiden vyöryn auki. Tuli itku. Melodia katosi. Totta, ihminen ei pysty laulamaan samalla kun itkee. Laulusta tuli nyyhkytysten välissä olevaa sanojen mutinaa. Kunnes virta vei eteenpäin
melodia otti jälleen tilansa.


Itkukurssin jälkeen.
Vapautunut olotila. Pitkään oli tunne, että jokin panssari olisi tippunut yltäni. Tai osa siitä.
Tunsin olevani vapautuneempi ja maadottuneempi ihmisten seurassa. Laulutunnilla muutoksen huomasi siitä, että ääneen tuli voimaa, kirkkautta ja se resonoi rintalastan kohdilla, ihan uudenlaisissa kehonkohdissa missä aikaisemmin. Tätämyöden myös korkeus kasvoi.

Jatkoa seuraa. Äänellä itkeminen on tunteiden ilmaisun muoto. Itkeä voi itsekseen tai itkuvirsikurssin käynneille tarkoitetuissa työpajoissa, joita järjestää Äänellä itkijät ry.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti