Sivut

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Taiteilijatreffit pirunpeltoon


Tämänkertainen oman ajan, asioita joita haluan tehdä... taiteilijatreffit suuntautuivat pystymetsään, muinaisiin jääkauden kasaamiin kivilouhikoihin ja 1770 -luvulla rakennettuun Kuninkaansiltaan.


Kivikuru - Jäppilän inariksikin kutsuttu paikka sijaitsee Etelä-Savossa.
Nimi johtunee maata peittävästä kivimerestä ja sieltä täältä esiin puskevista männyistä.
Kurun pohjalla löytyi lampi.


Paikka on hyvin rauhallinen. Lammen äärellä seistessä saattoi melkein kuulla metsän ympärillä hengittävän ikiaikaista voimaa.
Vaikka Kivikuru sijaitseekin melko korvessa, lähimpään taloon on matkaa ja tie perille pikkutietä, oli paikalla merkki myös ihmisen kädenjäljestä. Kurun pohjalle on rakennettu katsomo ja näyttämö. Karu erämaaympäristö tarjoaakin hienot puitteet vaikka millaiselle esitykselle.


Kivikurulle matkaa tehdessä, huomioni kiinnittyi melko lähellä tien vieressä olleeseen kivimuodostelmaan. Paluumatkalla pysähdyin tutustumaan siihen lähemmin. Kaksi päällekkäin kasaantunutta kiveä, ovat netistä lukemani perimätiedon mukaan olleet vanhan kansan kirkko, ennen kristinuskoa, Ukonkiveksi kutsuttu. Vietin kiven luona, kuvaten sitä tovin, kierrellen sen ympäri. Kun tarkkaa katsoi, kivestä saattoi löytää hahmoja... tästä tuleekin mieleeni, että Leonardo DaVinci opasti ihmisiä viettämään aikaa katsellen kallioseinämää. Oikeassa mielentilassa, kivestä saattaa nähdä kokonaisen maailmankaikkeuden. Ehkä muinaiset suomalaiset olivat nähneet kivessä sen, maailmankaikkeuden ja päätyneet pitämään kiveä uhripaikkana...


Kivikurun alueella vielä moni kivi jäi kääntämättä. Mielenkiintoinen alue. Tuonne pitää vielä jonakin päivänä palata uudestaan.


Matka jatkui Oravikoskelle, josta olin lukennut netistä löytyvän 1770 -luvulla rakennetun, luonnonkivistä ladotun kivisillan. Sillan piti löytyä jostain vanhalta tienpätkältä, josta ennen muinoin
oli kulkenut reitti Kuopiosta Mikkeliin. 1800 -luvun alussa Kuningas Kustaa IV Adolf matkasi seurueineen Leppävirran kautta Kuopioon ja siitä vanha kainuuntie on saanut toisen nimensä, Kuninkaantie.
Silta ja vanha tienpätkä löytyi läheltä asutusta, aivan 5 tien tuntumasta, ihan puskaasta. Silta on
säilynyt hyväkuntoisena ja sen pohjalla solisi Kaivoslammesta johtava puro, joka alittaa 5 tien.
Kaunis ja muinaisaikaa henkivä paikka tämäkin. Melkein saattoi kuvitella hevosten kulkeneen melko äskettäin sillan yli johtavalla tiellä.


Iltahämärissä, kotimatkalla sankka sumu peitti peltoja ja metsäaukeaa. Nousevan kuun sirppi loisti
hämärtyvän metsän takaa. Hetkessä oli taijanomaista hiljaista  läsnäoloa. Ripaus syksyn kirpakkaa kosketusta oli jo aistittavana ilmassa.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Höyhenen kevyt, joutsenen sulkasatoa...

                                           

Viikon sisällä eteeni on tupsahdellut valkoisia sulkia ja höyheniä. Valkoisten sulkien löytäminen ei aina ole niin kovin harvinaista, niitä on joskus löytynyt mökkirannasta joutsenten vierailusta. Ja valkoisia höyheniäkin näkee silloin tällöin.

Olen kerännyt höyheniä ikäni. En tiedä syytä. Jokin höyhenissä/sulissa kiehtoo. Aina en ole liittänyt niihin edes mitään symboliikkaa tai uskomuksia. Kunnes eräänä kesänä havahduin tarkastelemaan asiaa. Höyheniä ja sulkia tuntui osuvan näkökenttäni aina silloin kun tarvitsin johdatusta tai uskoa elämääni, silloin kun olin huolissani jostain, levoton ja kun elämä kulki epävarmuuden ohuella nuoralla. Johonkin merkitykselliseen sulkien ja höyhenten löytäminen yhdistyy. Olen alkanut pitämään sulkien/ höyhenien löytämistä, merkkinä toivosta.


Erikoisten sulkien löytäminen on vielä merkityksellisempää. Yleensä löytämisen muisto, riemun tunne, piirtyy jollakin lailla juhlavana kokemuksena muistiini.


Joutsenen sulkia löysin Pyhäjärven rannalta. Vesistö on iso, ranta hiekkainen ja suuri. Lauantaina kävelimme sitä pitkin parin kaverin kanssa. Vesi kasteli varpaat. Laineet löivät kohisten rantaan. Oli kaunis ja iloinen kesäpäivä. Merkittävä.

Viikon päästä löysin saunatien varrelta, kesäyön himmeässä valossa kasteesta kostean valkoisen höyhenen. Melkein ohitin sen. Palasin takaisin ja nostin sen maasta tarkastellakaeni sitä. Se oli kevyt, kuin henkäys.


Mietin kaikkia niitä elämässäni kerättyjä sulkia. Niitä olisi melkoinen sato, mutta kummasti ne katoilevat, häviävät... unohtuvat varmaan johonkin... en muista heittäneen yhtään sulkaa/ höyhentä pois. Erikoisemmat olen tallettanut tarkasti muistorasiaani.

Ehkä sulkien tarkoitus on tuoda viesti ja palata sen jälkeen kiertokulkuun. "Palata sinne minne kuuluukin." Pidän löytämäni sulkaa hetken sydäntäni vasten. Olen vakuuttunut, että löytämälläni pienellä valkoisella untuvalla on jokin merkittävä kuiskaus kerrottavanaan. Kallistan korvani käsissäni lepäävää höyhentä vasten, kuuntelen.
                                     

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kasvimaalauksen työpaja

   

Osallistuin tänään Riihimäen taidemuseossa järjestettyyn työpajaan "Kasveja taidehistoriasta", jossa oli mahdollisuus omalla vapaalla tyylillä maalata tai piirtää kasvi - aiheita.

Viimevuosina olen tehnyt ja kiinnittänyt huomiota ornamenttiaiheisiin, niinpä huomasin innostuvani uudella tapaa tutkimaan kasviaiheita ja miettimään millätapaa voisin itse omassa työskentelyssäni kasveja hyödyntää.

Kurssin vetäjänä toimi kuvataiteilija Katja Taskinen. Hän oli innostava opettaja ja sain siinä ryhmän jutellessa huomionarvoisia vinkkejä.

-Veryttele ja pyörittele ranteita ennen piirtämiseen ryhtymistä.
Niinhän se on pianonsoitossakin, että kädet lämmitellään ennen soittamaan ryhtymistä. Tästä tulikin ajatus, että pikaluonnosten ja kaikenlaisten "roskiskama" eivät ole suinkaan turhia. Vaatii 100 kuvaa että tulee yksi kelpo. Sitä tuppaa välillä olemaan liian perfektionisti, että työt eivät aina meinaa valmistua tai toinen vaihtoehto sitä ei edes aloita, jos käy niin että työstä ei tule hyvä. Rohkeutta ja lempeyttä omaa työskentelyä kohtaan. "Ei ole tarkoituskaan, että kaikki työt ovat taidemuseokamaa", sanoo maalausopettajani avoimessa amk:ssa. Tämän kun aina muistaisi.

-Suurennuslasi. Mikä loistava keksintö yksityiskohtien tutkimiseen. Tänä keväänä siitä on ollutkin enemmän juttua ja kyllä, mainio keksintö tosiaankin. Pikkutarkkojen, anatomisten asioiden piirtämisen harjoitteluun sen on aivan omiaan.





-Kasvi/kukka-aiheita voi tutkia ja liittää omaan kuvamaailmaan hoksasin. Eli nyt vain kasveja tienvarsista noukkimaan maljakkoon ja tutkimaan suurennuslasin kanssa. Tämänkin työpajaan osallistuminen oli jonkinlaista jatkumoa näköjään sille ajalle kun elelin tyhjiössä. Tänään meinaan hoksasin, että näin pienillä "arkipäiväisillä" kasvitutkelmilla voi täyttää ja hoitaa luovuuden kaivoa, että vesi siellä säilyy käyttökelpoisena. Kun avaan silmäni herään huomaamaan, että kuva-aiheita ja ideoita on mahdottomat määrät ympärilläni. Enää ei tarvitse pyöritellä kynää kädessä tyhjän valkoisen paperin edessä ja miettiä mitä sitä tänään maalaisi. Aiheitahan on loputtomasti!



Tänään maalasin aika ronskilla, liukuvalla otteella. Työpajasta sain paperit ja värit. Omani olin kyllä kantanut varmuuden vuoksi mukanani, mutta tyydyin tarjottuun. Akvarellipaperi oli minun makuuni vähän liian sileää, mutta vaikka en nyt mitään hirmu hienoa taideteosta tavoitellutkaan viimeisestä maitohorsmasta tuli aika kelpo.

Samalla hinnalla (taidemuseon sisäänpääsymaksu) kiertelin näyttelyn. Yläkerrassa oli kasvi-aihetta esillä enemmänkin. Kalle Hamm & Dzamil Kamanger taiteilijaparin ympäristötaideteokseen liittyen, anatomisia kasvitutkelmia. Taustassa  oli käytetty kahvia tai teetä. Upeita teoksia. Alakerrassa oli Tuija Lampisen Kerros kerrokselta puhutteleva ja maalaamiseen itseäni innostava taidenäyttely.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Taiteilijatreffit merenrannalla...

Varaa itsellesi riittävästi aikaa ja lähde taiteilijatreffeille...


Heinäkuussa on muodostunut perinteinen kissaihmisten kesätapaaminen, jonka paikkakunta ja ilmansuunta vaihtelee joka puolivuosi. Tapaamme toisiamme kesällä ja talvella.

Tänä vuona kesätapaaminen järjestettiin Satakunnassa, Pyhäjärven komeissa maisemissa. Katselin kartasta, että merenranta ei suinkaan ole kovin kaukana. Mitäpä jos sitä kotimatkalla koukkaisi merenrannan kautta.

                                   

Lauantai hurahti tapaamisessa. Mutta sunnuntai aamuna kovasti alkoi polttelemaan mielessä, jos sitä lähtisi vähän ajelemaan kun kerran porukka alkoi kovasti harventua aamukymmeneen tultaessa. Niinpä minäkin iskin iPadin karttaan nastan, hyvästelin ihmiset ja hyppäsin autoon. Katselin suurinpiirtein kartalta mistä ja minnepäin minun kannattaa suunnistaa ja ajelin pikkuteitä ja saavuin Mynämäelle. Siellä sattumalta huomasin komean kivikirkon. Kamera piti kaivaa esille. Kierreltyä aikani palasin autolle ja suuntasin nokan kohti Raumaa.








Luova kuski kun olen tulin matkalla kohti päämäärääni, jonka olin nastalla merkannut, toisiin aatoksiin ja sain idean kääntää auton nokan kohti Uuttakaupunkia, ehkä merenrantaa on mahdollisesti jo lähempänäkin. Matkalla Uuteenkaupunkiin näin toisen kivikirkon ja sehän piti kuvata. Näin sivutiellä mielenkiintoisen liikennemerkin, näytti taiteilijan silmään selvältä majakalta! Kirkkokierroksen jälkeen ajattelin kuvata mahdollisen majakan.

                 





Niinhän siinä lopulta kävi, että useita kilometrejä ajettuani mutkikasta pikkutietä, mitään majakkaa ja sen puoleen mertakaan tullut näkyviin ja kilometritolkulla ajettuani kannatti vilkaista vasta karttaa... Hemmettirallaa, tie johti alaspäin kohti Turkua, enkä minä nyt sinne suinkaan halunnut. Reitti johti pois siitä paikasta jonka olin aamulla katsonut sopivaksi vierailla. Näkymä aavalle merelle vaikutti paremmalta.





Seuraavasta risteyksestä käännyin oikealle ja jostain sieltä kaukaa pääsin lopulta Uuteenkaupunkiin. Ajelin kohti satamaa, mutta jo aavistaen, että tässä kaupungissa jos merenrantaan pääsisikin, telakka tulisi melko todennäköisesti vastaan. Sinne kun en halunnut, käänsin jälleen kerran pienen kaupunkikierroksella jälkeen nokan kohti Pyhärantaa. Se kuulosti lupaavalta.

En pitänyt navigointia iPadissani päällä, vaan ajelin eteenpäin melko kopelotuntumalla.
Yllättäen tulin vilkaisseeksi karttaa ja huomasin, hups heijakkaa olenkin sattumoisin lähellä paikkaa jonka merkitsin nastalla.

Käänsin tieltä suunnan kohti Pyhämaata ja sivusilmällä vilkuilin karttaa. Jonkun ajan päästä merta alkoi näkyä, mutta kun sen piti olla aavaa... eteenpäin. Tulin Pyhämaan keskustaan. Huomasin mäen päällä komean kirkon. Uhrikirkko tienviitassa luki. Suunnistin kapean, idyllisen keskustan läpi kirkolle ja tein nopean kierroksen. En malttanut käydä edes kyläkaupassa, vaikka se houkutteleva olikin. Minulla paloi hinku nähdä meri.

           

Luoto tienviitassa kuulosti lupaavalta. En tullut vilkaisseeksi karttaa ja painelin eteenpäin.
Lähellä merenrantaa olin, mutta perille en päässyt.Mökkejä tuli vastaan. Peruutin ja auton pohja otti johonkin. Herregod, pitikö sitä nyt ojaan peruuttaa! Kauhistuin. Sydän hakkasi pistäessäni ykköstä silmään. Ehkä oli parempi lähteä kotiin. Olin muutama sata metriä sitten huomannut kyltin kalasatama. Ehkäpä siellä voisi sen verran piipahtaa, että näkisi meren. Niinpä ohjasin auton pieneen
satamaan ja jaloittelin rannalla kameran kanssa.




Tyytyväisenä lähdin paluumatkalle. Kotimatkaa oli vielä reilusti jäljellä ja mieli alkoi tehdä jo tuttuihin maisemiin. Pistin navigaattoriin kotiosoitteeseen ja toivoin että se ohjaa minut reitille, jonka olin katsonut kulkevan ihan merenrantaa pitkin isolle tielle. Katinmarjat. Navigaattori ohjasi minut takaisin tuttuja polkuja. No olkoon. Meri tuli nähtyä.
Ajelin Pyhärannan kautta kohti Laitilaa, ja tarkoitus oli ensin mennä siitä Turkuun, mutta jälleen kerran mieli muuttui ja suuntasin Euraan, siitä Huittisiin, Humppilaan jne.





Matkaa tuli, jaa a, useita satoja kilometrejä kaikkine sivupolkuineen. Vielä viimeiseksi kuvasin Humppilan kirkon. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista. Hieno reissu.

Illalla kotiin tultuani, juttelin parin kaverini kanssa Facebookissa merenrantarakkaudestani. Mistä se kumpuaa, sisämaassa elämänsä asuneelle ihmisellä. Ystäväni totesi, että jostain kaukaa. Niin
varmasti,  juurissa ja veressä se on.  Aloin pohtimaan, onko kenties suvussani, kaukana menneisyydessä ollut henkilöitä, jotka elivät läheisessä kosketuksessa veteen tai mereen?

Välipalana taiderasia...



Kaveri kyseli minulta olisiko mitään, mitä voisi ajatella kihlajaislahjaksi. Jotain erityistä, mitä ei varmasti muualta löydy. Mieti hetken ja ehdotin, miten olisi käsin maalattu taiderasia?
Olen rasioita silloin tällöin tehnyt myyntiin ja tilaustyönä, ne ovat olleet pidettyjä. Ehdotin, että taiderasian aiheeksi valitaan jotain teemaan sopivaa.








Lahjarasiaksi valittiin keskikoinen 13,3x9,5x7cm aarrearkku. Kuva-aiheena kaverini toivoi olevan sormukset ja ruusun terälehdet. Kannen sisäpuolelle nimet ja päivänmäärä.

Oli mukava pitkästä aikaa suunnitella rasian maalaamista. Näin kannen kuvan jo mielessäni ja rasian sävykin oli selvillä. Idea oli myös maalata rasian sivuun ruusun terälehtiä.



Maalaan puurasiat akvarellilla ja lakkaan ne lopuksi, jolloin maalipinta saa suojan, kestää jonkinasteista kulutusta ja kaupanpäälle värit saavat syvyyttä.





Akvarellilla kuten kaikilla vesiliukoisilla väreillä on omat haasteensa puussa. Vaatii kokeilua kuinka paljon vettä voi käyttää, ettei väri levähdä holtittomasti, puussa se meinaan imeytyy äkkiä. Aavistuksen väri levähtikin, mutta se ei suinkaan haitannut. Keksin hyödyntää levähtänyttä väriä. Tuloksena kaunis syvyysvaikutelma.
Akvarellin luonteeseen kuuluu holtittomuus, mutta rumaa sekin, jos väri leviää täysin hallitsemattomasti kuin jokisen eväät. Tässä työssä muutat tahalliset ja tahattomat levähdykset vain toivat rikkautta kuvaan, jatkan samaan malliin.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Heilahda korkealle keinu...


Galleria Foggassa on parhaillaan esillä Heilahda korkealle keinu yhteisnäyttely, jossa on esillä yksitoista pigmenttimaalaustekniikalla toteuttamaani teosta. Työt on maalattu kesällä 2015 ajalta jolloin sain värit takaisin. Värit ja kuvat, sisäisen maailmani hienovarainen värinä oli pitkään ollut kadoksissa.
                             

Pimeä tyhjiöaika oli jakso, jolloin värit menettivät loisteen, muuttuivat yrityksistä huolimatta harmaiksi ja mustiksi. Kuvat, joita näen sieluni silmillä, aiheet ja  ideat pakenivat, jäivät syntymättä. Lähdin etsimään luovuutta erilaisista luovuutta elvyttävista harjoitteista. Aamusivuista, taiteilijatreffeistä... jouduin kriisiin itseni kanssa, kuka minä olen, jos en voi enää maalata?

Tyhjiövaiheessa minua kannatteli musiikki. Olin aloittanut laulutunnit ja pianotunnit. Paino tekniikan ja harjoittelemisen puolella, minun ei tarvinnut ajatella ilmaisullisia asioita, miten luon vaan keskityin opettelemaan asioita, harjoittelemaan tekniikkaa. Jälkeenpäin huomaan, että musiikki, joka kannatteli silloin on polun alku. Tyhjiö edelsi uuden tulemista, kuten Veda taiteessa puhutaan. Löysin itseni astumassa kynnyksen yli luovien ilmaisujen pariin, joka ennen oli ollut mahdottoman korkea.

Luovuuden etsiminen johdatteli minua erilaisille taidopintojani syventäville kursseille, tanssin, kirjoittamisen yhä enenevissä määrin musiikin pariin. Polku jolle minut sysättiin, oli huima matka itsetuntemukseen.


Kuvat alkoivat hitaasti palata, ensin ailahdellen. Hyvin herkästi. Kun yritin liian ko vasti, huomasin palaavani tyhjiöön. Värit palasivat myöhemmin. Ensin voimalla, todella kirkkaina. Sininen väri, joka on kulkenut mukanani aina sieltä asti kun aloin maalata, palasi.

Löysin uudella tapaa pigmentit.Värijauheen eli pigmentin kanssa olin työskennellyt ennenkin, mutta värien tulon myötä innostus värioppiin syveni. Halusin ymmärtää värejä syvällisemmin. Innostukseen vaikutti uni, jonka olin nähnyt. Unessa maalasin silloista ikonia, joka oli minulla työnalla. Värikerrokset olivat kauniit ja tasaiset. Samalla kun maalasin sain syvällistä tietoa väreistä, värien synnystä. Niinpä puolivuotta unen jälkeen, kertasin värioppia väriopin kurssilla. Minulla kävi melkoinen tuuri opettajan suhteen, hän oli Metta Savolainen ja opiskellut ennen kuvataiteen opintoja mm. fysiikkaa. Hän tunsi aiheen hyvin.

Ikonimaalauksen opintojen myötä suhde väriin vain syveni. Kiinnostuin värin alkuperästä ja erilaisista tekniikoista maalata. Pigmenttimaalauskurssi Alfa art taidekoulussa oli yksi niistä. Pigmentin sideaineena käytettiinkin kanamunatemperan sijasta piimää, kotikaljaa, colaa...
Galleria Foggassa esillä olevat maalaukseni ovat maalattu pigmentillä ja colalla/piimällä.



Näyttelyssä esillä olevat teokset ovat abstrakteja. Silti kun kuvia katsoo, sieltä voi erottaa hahmoja, tapahtumia, asioita. Se ehkä onkin abstraktin maalauksen ehkä yksi hienoimpia puolia, että jokainen katsoja näkee ja katsoo kuvaa eri tavalla. Joskus saattaa olla, että kaikkea ei erota kerralla vaan kuva hahmottuu vähitellen eri tunnetilojen myötä.

Näyttelyn avajaisissa eräs herra katseli Rannalla nimistä teostani. Hän kertoi pitävänsä siitä. Työ toi mieleen lapsuuden. Hän nauroi, miten voi olla, että abstrakti työ sai tämän tunteen aikaan, ehkä tunne olikin se juttu esittämättämössä kuvassa.

Tunnetta minäkin painotan teoksissani.
Keskustelin teosten nimeämisestä hyvän ystäväni kanssa ennen näyttelyä. Tuskailin, miten ihmeessä nimeäisin työni jotenkin "järkevän kuuloisesti". Päädyimme ajatukseen, että tunne on se juttu, mitä teos minulle esittää, miltä se tuntuu.

           

Näyttelyn avajaisissa 1.7 oli tuvan täydeltä porukkaa. Oli mukava tutustua muihin taiteilijoihin ja nähdä heidän upeita töitä. Teokset olivat värikylläistä ja raikasta. Oli mukavaa, että omat maalaukseni, juuri ne missä väri oli tehnyt paluun, pääsivät esille.

Näyttely on esillä 20.7 asti.