Sivut

torstai 23. tammikuuta 2020

Aito itku...



Toimintakertomusta kootessa  havahdun ajan kulkuun, kohta alkaa olla takana ensimmäinen toimintavuoteni Äänellä itkijät ry:n hallituksessa. Sen myötä olen uppoutunut viime kuukausina todella syvälle itkuihin.

Oma itkupolkuni on ollut melko kiitorata vuoden 2017 itkutyöpajasta ja syksyn itkukurssilta. Mikään ei ole ennen eikä jälkeen ollut niin varmaa kuin äänellä itkeminen. Olen kokennut itkuilla ilmaisemisen itselleni tärkeäksi ja johdatukseksi, että ei ole epäilystäkään ettei tämä olisi kutsumukseni kuvaiteen tekemisen rinnalla.

Syksyn 2017 kurssin jälkeen itkut alkoivat elämään ensin kuvataiteeni kautta ja viime kesänä kutsuttiin minut esittämään itkuja ja kertomaan äänellä itkemisestä Eino Leinon päivän Etkot -tilaisuuteen Hausjärven kirjastolle. Sitä myöden äänellä itkemisestä lähti eriytymään oma osansa: sain syksyllä tilaisuuksia esitellä tätä karjalaista perinnettä. Kiinnostus äänellä itkemiseen heräsi ympäristössä niin, että Lahden radio teki viimevuonna parikin radiohaastattelua minusta itkijänä.

Syksyllä alotin itku-opinnot Itkupiirissä. Piiri kokoontuu Karjalatalolla Helsingissä joka kuukausi.
Melko pian huomasin, miten tärkeä juttu minulle säännöllinen piiri ja toisten itkijöiden muodostama yhteisö on. Säännöllisen kokoontumisten, hallituksen kokousten, aktiivisen toiminnan myötä itkutieni johdatteli yhä syvemmälle itkuihin, ja nyt,  tulevasta vuodesta on tulossa itkujen osalta iso kokemus!

Itkujen parissa työskennellessä ja vähitetellen kun alan siirtämään taitoa toiselle henkilölle,  olen miettinyt paljon tunteen aitoutta.
Itkeminen ei ole mikään helppo juttu! Tunnetta ei aina tavoita vaikka kuinka yrittäisi ja palavasti haluaisi. Syynä voi olla "esiintymisjännitys": Kulttuurissamme voimakkaiden tunteiden näyttäminen ei ole oikein sallittua. Itkemistä pidetään häpeällisenä. Yhteisö tai paikka, missä itkeminen on sallittua on tänä päivänä melko olematon. Kasvatus vaikkuttaa paljon siihen miten sallimme tunteita näytettävän aikuisena. Tilaneen ja yhteisön tulee myös olla itkijälle turvallinen, jos emme pysty aidosti luottamaan toiseen ihmiseen ja siihen, että meitä hyväksytään emme pysty myöskään aidosti ilmaisemaan itseämme.

Oman kokemukseni mukaan itkeminen on ihan hiton rohkea teko! Se vaatii rohkeutta uskaltaa luopua kontrollista ja häpeän kynnyksen ylittämistä. Itkeminen vaatii aidon ja turvallisen itkuyhteisön, jossa itkijä kokee tulevansa nähdyksi, kuulluksi ja näiden valossa ymmärretyksi. Itku vaatii yhteisöltä rohkeutta kohdata omat tunteensa ja kohdata toinen ihminen. Nähdä hänet. Luulenpa, että jonkinlainen itsetuntemus on jo saavutettu silloin kun saavumme itkukurssille.

Joskus itkeminen on helppoa ja välillä aaahrrrr.... niin tuskaista. En vain millään saa ulos itkua vaikka tunnen, miten minulla on tarve ja halu maata lattialla ja ulvoa  ääneen. Itkusta tulee lausuntaa...

Omassa itkutyöskentelyssäni olen huomannut toimivaksi kirjoittaa itku tajunnanvirtaan... Intuitiivinen kirjoitaminen laukaisee tunteet. Harvoin saan aitoa tunnetta toimimaan "sääntöjen mukaan" tehdyn itkurunon mukaan. Jokus se toimii ja yleensä vasta sitten kun itku on useita kertoja "sisäänajettu".

Toinen toimiva tekniikka on kuvat. No tietenkin kuvien kieli puhuttelee kuvataiteilijaa! Kaikki kuvat eivät aina toimi. Kuvan pitää olla sellainen, mihin voi liittää merkityksiä ja että se puhuttelee.

Myös viretilan pitää olla oikea. Joskus itkua ei vain millään synny, niin kuin ei synny aina kuvat tai kirjoituksetkaan. Itseä kohtaan pitää muistaa olla armollinen, ei itku pakottamalla synny.

Jokaiselle itkijälle löytyy omat tekniikat ja itkun herättelijät. Toimivat menetelmät tulee löytää kunkin itse. Kursseilla saa vinkkejä. Joillekkin toimii paremmin liike, toisille ääniharjoitukset -tai joskus pelkästään se, että lähdetään ääntelemään ja melodioimaan yhdessä improvisoiden. Vähitellen muodostuu kuin huomaamattaan oma henkilökohtainen itku. Vai taivas on rajana sille, että löytää itselle toimivat harjoitukset löytää oma itku.


Olen ylpeä siitä, että uskalsin tehdä itkukurssilla itkun, joka sai kyynelkanavat virtaamaan. Sillä nyt ohjatessani toisia, voin auttaa aidon tunteen löytämisessä.  Koin, että itkiessäni yltäni tippui painava haarniska. Se kolahti lattiaan ja jäi kuolleen lailla elottomana itkupirin keskelle. Tunsin vapautuneeni menneisyyden painolastista ja minun oli helppo hengittää. Muistan miten tyynesti lähdin itkukurssilta kotiin. Tunsin sisäistä rauhaa. Muutaman viikon päästä hätkähdin ihmisen hymyä ja tajusin,että olin hymyillyt henkilölle, jolle en ennen ollut uskaltanut näyttää mitään tunnetta. Joku sanoi myöhemmin: "Sä oot jotenkin vapautuneempi, kuin ennen."

Olen puhunut ikuista viime vuosina paljon, sillä olen kokenut ne voimavarana ja terapiana. Itkuyhteisössä koen aidoti olevani vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Saan kuulua, näkyä ja olla sellainen kun olen.

Sukellus äänellä itkemiseen on opettanut minulle omien tunteiden kohtaamista ja hyväksymistä. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Itkujen kautta olen päässyt käsiksi vihaan. Pelkään vihaa. Pelkään vihaisia ihmisiä ja pelkään vihaa minussa. En salli itselleni, että aidosti näyttäisin oman vihani tai suuttuisin jollekkin. Tukahdutan tunteen kieltämällä, että olen vihainen. Näyttelen ettei sitä ole. Sulkeudun ja työnnän vihani kellariin turvaovien ja lukkojen taakse. Itkuissa pyrin antamaan vihalle ääneen. Sallin pettymysten ja surun ottaa muoto ja huutaa kipua. Näin vähitellen vapautan itseäni aitojen tunteiden äärelle, aitoon vuorovaikutukseen, toisen ihmisen kohtaamiseen.