Sivut

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Höyhenen kevyt, joutsenen sulkasatoa...

                                             

Viikon sisällä eteeni on tupsahdellut valkoisia sulkia ja höyheniä. Valkoisten sulkien löytäminen ei aina ole niin kovin harvinaista, niitä on joskus löytynyt mökkirannasta joutsenten vierailusta. Ja valkoisia höyheniäkin näkee silloin tällöin.

Olen kerännyt höyheniä ikäni. En tiedä syytä. Jokin höyhenissä/sulissa kiehtoo. Aina en ole liittänyt niihin edes mitään symboliikkaa tai uskomuksia. Kunnes eräänä kesänä havahduin tarkastelemaan asiaa. Höyheniä ja sulkia tuntui osuvan näkökenttäni aina silloin kun tarvitsin johdatusta tai uskoa elämääni, silloin kun olin huolissani jostain, levoton ja kun elämä kulki epävarmuuden ohuella nuoralla. Johonkin merkitykselliseen sulkien ja höyhenten löytäminen yhdistyy. Olen alkanut pitämään sulkien/ höyhenien löytämistä, merkkinä toivosta.


Erikoisten sulkien löytäminen on vielä merkityksellisempää. Yleensä löytämisen muisto, riemun tunne, piirtyy jollakin lailla juhlavana kokemuksena muistiini.

Eräs tällainen erityinen muisto liittyy sulkaan, jonka löysin matkalla kalliojärvelle, muutama vuosi sitten. Olin tullut tekemään illansuussa kultamaalausta järvelle. Matkalla ylös rinteelle, polulla kenkieni vieressä oli yllättäen tavallinen sulka. Nostin sen ylös maasta. Ajattelin, että tämä sulka kuuluu tulevaan teokseen. Sen kuuluu palautua takaisin sinne mistä on lähtöisinkin. (Kultamalaus on saanut lähtönsä käsittääkseni Yves Kleinistä kerrotusta tarinasta, jossa köyhä taiteilija myi rikkaalle
virkamiehelle sininen huone teoksen (teos oli dokumentoitu). Herrat tapasivat sillalla. Kleinin saatua maksu teoksestaan kultahippuina, hän ripotteli kullan veteen, sanoen: "Se palaa sinne minne kuuluukin.")
Sulka veden pinnalla. Kultamaalaus. Hiljaisuus. Vesilintujen soutelu. Tunnelmassa oli jotain erityistä. Luonto yhtyi teokseen. Syntyi suurempi taideteos, mihin ihminen koskaan kykenee. Ikuisuus astui hetkeen.


Joutsenen sulkia löysin Pyhäjärven rannalta. Vesistö on iso, ranta hiekkainen ja suuri. Lauantaina kävelimme sitä pitkin parin kaverin kanssa. Vesi kasteli varpaat. Laineet löivät kohisten rantaan. Oli kaunis ja iloinen kesäpäivä. Merkittävä. Toin sulat kameralaukussani kotiin, laitoin ne makuuhuoneen   peilipöytän tuohivirssuun, missä on muisto ensimmäisestä palmusunnuntain aaton vigiliastani, pajunoksa. En ole halunnut polttaa sitä, se on liian arvokas minulle.


Viikon päästä löysin saunatien varrelta, kesäyön himmeässä valossa kasteesta kostean valkoisen höyhenen. Melkein ohitin sen. Palasin takaisin ja nostin sen maasta tarkastellakaeni sitä. Se oli kevyt, kuin henkäys.


Mietin kaikkia niitä elämässäni kerättyjä sulkia. Niitä olisi melkoinen sato, mutta kummasti ne katoilevat, häviävät... unohtuvat varmaan johonkin... en muista heittäneen yhtään sulkaa/ höyhentä pois. Erikoisemmat olen tallettanut tarkasti muistorasiaani.

Ehkä sulkien tarkoitus on tuoda viesti ja palata sen jälkeen kiertokulkuun. "Palata sinne minne kuuluukin." Pidän löytämäni sulkaa hetken sydäntäni vasten. Olen vakuuttunut, että löytämälläni pienellä valkoisella untuvalla on jokin merkittävä kuiskaus kerrottavanaan. Kallistan korvani käsissäni lepäävää höyhentä vasten, kuuntelen.