Sivut

torstai 31. elokuuta 2017

Reissu kirjoittajapajaan...



Osallistuin Sysmässä järjestettyyn kirjoittajapajaan. Työpajan veti Villa Sarkian kirjailija residenssin vieras Saila Lyytinen.

Työpajassa teimme alkuun tutumman tutustumisharjoituksen. Mutta ohjaajalla oli myös taskussaan Julia Cameronin  Tyhjän Paperi nautinto kirjasta tuttu "Suuri tarinankertoja" -harjoitus, jota sovelsimme ryhmässä luovalla tavalla.

Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa kolmelle paperilapulle aihe, jonka tänään halusi kuulla suuren tarinankertojan kertomana.
Piti valita yksi lapuista, lempiaihe. Aihelappu pudotettiin arpapussiin ja suoritettiin arvonta. Aihe oli Jännittävä Matkakertomus.

Seuraava tehtävä suoritettiin pareittain ulkona. Kumpikin pari sai 20 minuuttia aikaa kuljettaa paria ja sepittää hänelle samalla keksittyä tarinaa. Ei mikään helppo juttu minulle. Yleensä ihan arkipäiväinen keskustelukin lyö tyhjää tuntemattoman henkilön kanssa, saatikka että parikymmentä minuuttia pitäisi höpöttää sepitettyä tarinaa.

Huh! Eipä mikään helppo tehtävä. Pää löi tyhjää. Lähdin kävelemään pari rinnallani.

Yllättäen yksittäiset sanat ja huomiot: lätäköt tiellä, harmaa taivas, kostea nurmikko lähtivät viemään tarinaa. 
Huomio kiinnittyi yksityiskohtiin, siniharmaaseen taloon, sen puutarhaan. Ruosteiseen, avonaiseen porttiin josta johti kapea kuja taloon. Sepitin harvakseltaan yksityiskohdista tarinaan aineksia. Vastaan tuli värikästä sateenvarjoa kantava tyttö, josta syntyi tarinan tanssiva ballerina... Kuljetin pariani tien päähän ja tajusin, että tässä tosiaan syntyy oikea tarina - tarinan kaari. Olin tosi yllättynyt miten helppoa suullinen tarinankerronta oli. 

Viimeinen kirjoitustehtävä liittyi kuultuun tarinaan. Kokemuksesta kirjoitettiin tajunnanvirtaa A4. Sen jälkeen paperit kerättiin ja jaettiin uudelleen. Jokainen sai jonkun toisen tekstin.

Kirjoittamista jatkettiin saadun tekstin pohjalta ja jälleen tekstit kerättiin, sekoitettiin ja jaettiin. Tätä jatkettiin kunnes jäljelle jäi vain yksi sana tai lause.

Lopuksi kaksi viimeistä lappua sekoitettiin ja jaettiin kullekin kirjoittajalle kaksi, lyhyt lause ja lyhyt kappale. Näistä tehtiin kuunnelma: Joku aloitti lukemalla ensimmäisen lapun ja toinen, joka koki saamansa tekstin resonoivan kuultuun luki omansa. Näin jatkettiin ja syntyi toisistaan täysin erilaisista teksteistä yhtenäinen kokonaisuus, jolla oli huikeaa syvyyttä.


Jossain vaiheessa kävi myös niin, että oma tarina palautui itselle jonkun toisen kertomana tai ajatuksien värittämänä. Huikea oivallus, mitä sepittämäni tarina sisälsi, se oli matkakertomus sisäisestä matkasta, aiheena eksyminen ja perille löytäminen.


Kotimatkalla ajatuksissani ajaessani havahduin, että tiellä seisoo ruskea otus... -Mikä lie lehmä. Samassa tajusin, hetkinen, sehän on isokokoinen peura. Valtavan kaunis! Ja se seisoo ihan oikeasti keskellä tietä! Jarrut kiinni. Kamera, missä se on... pakko saada kuva! No ei tullut kuvaa. Kameran asetukset tietenkin manuaalisina, mutta jotain maalauksellista syntyi kuitenkin. Peura oli kuin vanhasta gobeliinista ulos loikannut, sadunomainen hetki.

Sielun laulua



Kiinnostuin jokin aika sitten Itkuvirsi -perinteestä.
Innostus sai alkunsa kai ortodoksikuorosta...

Kesällä törmäsin Äänellä itkijät ryn sivuihin. Muistan, että kauan aikaa kun itkuvirsiperinteestä alettiin puhua mediassa ja yhdistys perustettiin kuulin siitä uutisissa. Vierastin ilmaisua.

Taiteiden yössä järjestetyssä työpajassa itkuvirsiä oli mahdollisuus tulla kuuntelemaan ja kokeilemaan omaa kiitositkua.
Olin ilmoittautunut pari viikkoa sitten ensimmäiselle itkuvirsikurssille, mutta tästä oli hyvä aloittaa.

Äänellä itkijät ry esittelivät työpajassa kattavasti itkulauluperinnettä ja laulua. Opin paljon arvokkaasta perinteestä, joka on ollut Vienan Karjalan ja Rajakarjalan alueilla voimissaan.

Itkulaulu ei ole ollut  pelkkää hautajaisissa itkemistä, vaan elämän kaikista puolista, iloista ja suruista on laulettu ja itketty. Itkulaulu on maailman vanhinta laulua. Perinteen juuret eivät ole vain Karjalassa, vaan itkulaulua on laulettu ja lauletaan muuallakin maailmassa, erityisesti tuolla itäisellä puolella. Suomessa perinne on säilynyt. Se on hieno juttu! Hienoa myös nähdä, että nuoremmat ihmiset taitavat perinteen.

Itkuvirsiä voi laulaa omalla kielellään ja tavallaan. Karjalan kaunis kieli sopii erittäin hyvin itkuvirsiin ja ehkä mahdollistaakin laulamisen metaforan kautta elämän kipupisteistä, joita olisi muuten liian vaikea ilmaista.

Niin itkulaulussa käytetään kielikuvia, käänteistä ilmaisua. Itkulaulua ei tarvitse veisata itkien, mikä mielikuva niihin ehkä liittyy. Mutta itkeminen on sallittua. Laulaa saa räkä ja kyyneleet valuen, sitä varten on olemassa erityinen itkuliina.

Itkulauluun liittyy näin jotain hirmu voimaannuttavaa. Syvät, kielletyt tunteet, suru ja jopa viha saavat tulla näkyväksi. Laulu tulee sielusta asti. Saan olla keskeneräinen, saan olla heikko, saan olla se kuka olen, saan itkeä jos itkettää... kaikki tunteet ovat sallittuja. Se minua kiehtoo itkulaulussa.

Työpajassa kirjoitin ensimmäisen itkulauluni. Se oli kiitositku valitsemalleen asialle, josta halusi kiittää.

Aihe tuli mieleen herkästi. Mutta ikinä ennen mitään laulua tehneenä,  ja vielä metaforaan... kirjoittaminen tuntui vaikealta.
Lähdin kirjoittamaan, niin kuin nyt kirjoittaja voi kirjoittaa, syntyi teksti.

Sävelet. Mistä saan äänen lauluuni? Mitä se voi olla.... minulla ei ole nuotteja...
Kävimme esimerkkinä neljä säveltä lävitse. En muista mitkä ne oli ja miten ne meni, miten sovitan ne yhtäkkiä omaan tekstiini, minulla ei ole nuotteja!

Pyysin saada laulaa tekstin.
Yllättäen sävelet, omat sielusta kumpuavat soinnit lävistivät ilman huoneessa, asettuivat juuri oikealla tavalla tekstiin. Olipa se voimauttava kokemus!  Lauloin tuntemattomille ihmisille juuri äsken oman laulun, ilman nuotteja, ilman pelkoa menikö se oikein. Laulu vain tuli ja jotain minusta, syvältä itsestäni tuli sillä hetkellä näkyväksi.

On varmaan turha edes mainita, että jäin koukkuun. Syksyn kurssia odotan malttamattomana, mutta tästä työpajasta sain kimmokkeen kokeilla laulua itsekseni metsän keskellä. Oman äänensä kuuleminen on osa näkyväksi tulemista.


tiistai 22. elokuuta 2017

Yöllistä töhertelyterapiaa...

           

Kävin viikko sitten tapaamassa ystävääni ja hän tuli maininneeksi, että lähikirjastoissa on kirjojen poistomyynti.
Sinne ja äkkiä!
Hyllystä löytyi vaikka mitä aarteita. Kirjoja kahmiessani, ystäväni kysyi olinko koskaan tehnyt jollekkin vanhalle kirjalle, että valitsen X määrän sanoja. Ympäröin ne ja piirrän tai maalaan muun peittoon.
Ideahan kuulosti mainiolta. Olin juuri tullut kirjoittajaleiriltä, jossa ohjaajalla oli käytäntö ottaa kuvia kirjoittamistamme teksteistä ja heijastaa tehtävät kaikkien nähtäväksi seinälle. Käsinkirjoitettu teksti sai näin visuaalisen ulottuvuuden. Viikonlopun aikana kuva ja teksti liittoutuivat yhteen kiehtovalla tavalla ja aloin katsella tekstejä uudella tapaa.


Nappasin kirjahyllystä nippuun yhden kirjan ideaa varten.
Illalla selaisin kirjaa ja merkkasin ensimmäiseltä sivulta valikoimaani 20 sanaa.
Heti ensimmäisen rivin luettuani huomasin, että eihän tästä mitenkään voi nostaa vain yksinäisiä sanoja ja peittää kokonaisia kauniita lauseita. Pakko merkata nämä upeat kielikuvat ja lauseet, ei niitä voi piilottaa.

Toiselle sivulle tultaessa luovuin jo kokonaan yksittäisistä sanoista ja jostain ennalta päätetyistä sanamäärästä. Nyt sai esiin nousta sanat ja lauseet mitkä kiinnittivät huomion.


Sanoja ympäröidessäni tunsin ensin vastustusta tuhria kirjaa!
Piti vielä tarkistaa, että kyseessä varmasti oli se ostettu poistokirja, etten epähuomiossa soittaisi lainakirjaa. Joka sekään ei ole aina harvinaista, välillä kun sitä elää niin omissa maailmoissaan.

Mistä sitten aloittaisi... piirtäminen ja värittäminen tuntuivat kutsuvalta. Niinpä työhuoneen kaapeista kolusin värikynät, tussit, liidut esiin...


Eipä oikein syntynyt mitään ajatusta mitä lähtisi piirtämään. Aloitin tuhertamalla jotain. Syntyi lintu. Kuva lähti viemään, syntyi tyttö ja ikkuna.

Värittely ja piirtely jatkuivat unettoman yöhön. Käden liike sai mielen uppoutumaan omiin maailmoihin, unohtamaan paikan ja ajan tajun, tulevan viikon, huolet ja murheet. Tein havainnon, että piirtäminen ja maalaaminen ovat kaksi erillaista toimintoa. Maalatessani huomaan monesti pääseväni syvään mietiskelyn tilaan, kun taas piirtäessä ja värittäessä uppoudun erilaiseen tietoisuuden tilaan. Ehkä nämä toiminnot käyttävät aivoissa eri alueita, en tiedä. Huomaan vain, että kun minun tekee mieli piirtää on parempi, että tartun sillä hetkellä siveltimen sijasta kynään ja piirrän, vaikka maalaustelineellä odottaisi keskeneräinen työ, joka piirtämisen sijasta pitäisi maalata valmiiksi.

Toistamiseen mieliteon sivuttaminen, "En minä voi nyt piirtää kun tuo maalaus on tuossa nyt kesken, minä maalaan sen valmiiksi ja sitten voin tehdä mitä huvittaa" tuppaa kokemuksen mukaan vain kasaamaan blokkeja tekemiseen. Luomisvoiman saan käyttööni vain, että muistan kuunnella itseäni.


Uusiokäyttöä kirjoille. Valitut sanat ja syntyneet kuvat saivat yhteydessä toisiinsa uuden merkityksen.


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Ikkunakoristeita karjalaiseen tyyliin...

                   

Minulle tuli mielenkiintoisen tilaustyö maalata sarja "karjalaistyylisiä" ikunaluukkuja hirsitaloon. Toteutukseen sain vapaat kädet, "ehkä jotain punaisen tapaista saisi olla" oli tilaajan toive, mutta muuten värit ja aiheen sain päättää itse.

Suunnittelutyössä otin ideaa Bombatalosta ja lähempää, kesämökin ikkunaluukuista.
Malli löytyi helposti selailtuani hetken kasvikuvastoa. Kukka aihe oli minusta hempeä, kevyt ja kiva. Päätin piirtää siitä luonnoksen ja jättää työ yöksi muhimaan mieleeni.

Aamulla tartuin kynään ja luonnoslehtiööni ja aloin yksinkertaistamaan aihetta turhista krumeluureista.
Tässä hyvä oppi oli avoimen ammattikorkeakoulun opintojaksolla tehty yksinkertaistamisharjoitus", jossa viktoorianaikaisesta kukkamaalauksesta lähdettiin riisumaan ja jäljelle jäi lopulta yksinkertainen abstrakti muoto.
Abstraktia ei ikkunakoristeista ollut tarkoitus tehdä. Ainoastaan yksinkertaistaa väriä ja muotoa, että kuva-aihe palvelisi rakennuksen julkisivua kauniilla tavalla.
       

Puolipäivää kättä harjoittaen kunnes siirryin luonnokseen. Leikkasin valkoisesta litoposterista pohjat, joille lähdin piirtämään aiheittani. Siinä piirtäessä alkoi olla melko selvää, millaisia värejä työhöni haluan ja seuraavaksi suuntasin retkelle maalikauppaan.

Rtvstä, matkaan tarttui maalien lisäksi uusimpia värikarttoja, tulevaisuuden varalle. Mukava myyjä kertoi kun pohdiskelin, millä ulkomaalien värisävyllä korvaan sisämaalien kirjon, että side-aineen voi maalia ostaessa valita itse.

Kovasti sormet syyhysivät päästä maaleihin käsiksi, mutta pohjatyöt ensin. Luonnoksen piirtäminen, sen siirtäminen kuultopaperille, aiheen siirtäminen laudalle kuultopaperin avulla. Aikaa vievää ja rannekin siinä väsyi. Kaava tuppaa hiertymään muutamien siirtojen jälkeen rikki ja aihetta piti piirtää useampi kuultopaperillinen, lisäksi kokoja oli kaksi. 16 pienempää, joille piti olla luonnollisesti peilikuvat ja 8 isoa laattaa.
       
     Lopulta pääsin työnalkuun, eli maaleihin. Maalaus toteutui useilla ohuilla maalikerroksilla. Välillä piti odotella edellisen kerroksen kuivumista, jotta pääsi jatkamaan. Aiheen yksityiskohdat elivät oikeastaan viimeiseen siveltimenvetoon asti. Nyt pienet laatat työhuoneella odottavat viimeisen maalikerroksen kuivumista. Isojen laattojen kanssa työt jatkuvat vielä.




tiistai 1. elokuuta 2017

Lupa epäonnistua...



Luovuuden parissa joutuu useasti tilanteisiin, että suoritus minkä on asettanut itselleen täydellisyyttä hipovaksi alittuu... laulaa väärin tai kirjoituksessa löytyy kirjoitusvirhe. Virheen ei tarvitse olla suuri, riittää että se ei yllä täydellisyyteen -niinpä se on maailmanloppu!

Sinänsä mielenkiintoista, että suhtaudun omiin virheisiini näin perfektionistisesti. Elämässä on sattunut yhtä ja toista. Vastoinkäymiset omassa elämässä ovat opettaneet armollisuutta toisia ihmisiä kohtaan, hyväksymään heidän virheensä ja vajavaisuutensa. Itseä sen sijaan tulee sätittyä pitkään ja ankarasti. Pahinta vielä, jos toinen huomauttaa virheestäni, tai tiuskaisee "miksi et nyt osaa." Siinä kun valmiiksi ryvettelee itseään itseinhon syvässä suossa, toisen henkilön pienikin huomautus vain lisää omaa pahaa oloa.

Aikaa päälle paha mieli haihtuu, mutta ikäväkseni herkkänä ihmisenä minun on vaikea päästää irti tunteesta, vihataanko minua virheiden takia. On luonnollista,että ihminen tekee virheitä ja luonnollista sekin, että toinen saattaa saman virheen toistuessa kiukustua. Ohimenevä juttu. Itse kuitenkin huomaan jääväni tunteeseen kiinni. Perfektionisti kun olen, en salli itselleni virheitä. Virheen sattuessa, silta, jota olen luovuuden avulla rakentanut hauraaseen itsetuntooni ja ainoa sielusta asti kumpuava vuorovaikutus toisiin ihmisiin katkeaa. Vetäydyn kuoreeni sättimään itseäni kauheasta tyhmyydestä. Pahimmillaan pelkään tuon sillan jäävän poikkinaiseksi. Pahimmillaan en enää uskaltaudu kurottautumaan yksinäisyydestä yhteisöä kohti ja syöksyn vielä syvempään yksinäisyyteen, mitä tilapäinen erakkomoodi on. Pitkään jatkuessaan itsensä sättiminen johtaa itsetunnon menetykseen juurimultia myöden.

Luovuutta käsittelevässä kirjallisuudessa, taide itsehoidon välineenä -opastaa olemaan itseä kohtaan armollinen. Hyväksymään oma keskeneräisyytensä ja virheensä. Se ei suinkaan ole sanahelinää. On tärkeä oppia arvostamaan omaa itseään ja taitojaan, sitä mitä tekee. On tärkeää, että menee peilin eteen ja katsoo itseään silmiin sanoen: "Minä osaan. Minä olen hyvä tässä mitä teen."
Itseä ei kannata liiaksi sättiä, sillä maailma aivan varmasti tekee sen sinun puolestasi.
Jokaisella ihmisellä on lupa epäonnistua. Kaikkien ei tarvitse olla hyvä kaikessa. Jokaisella on omat erityislahjat ja piirteensä. Kaikki tekevät virheitä, epäonnistuvat, se on sallittua.