Sivut

tiistai 29. joulukuuta 2015

Väriä ja kuvia...


     


Vuosi on vierähtänyt aikalailla värien parissa työskennellen. Kesällä sukelsin väriopin syvyyksiin sekä kertaamaan vanhaa, että oppimaan värin valtavasta avaruudesta lisää. Tutustuin myös uudenlaiseen maalaustekniikkaan -Pigmenttimaalaukseen, joka  vei maalarin mennessään. Neljän intensiivisen päivän aikana syntyi sarja abstrakteja maalauksia, joista on tarkoitukseni nyt Helmikuussa koota näyttely Kahvila Karinrantaan.

    


Vaikka olen työskennellyt pigmenttien kanssa aiemminkin, tämä tekniikka eroaa ennen kokemastani.
Sideaineena värien kanssa käytetään rasvatonta  piimää, Coca-Colaa, kotikaljaa tai onnistuu maalaaminen hätätapauksessa sokerivedelläkin. Maalauksen kuivuttua työ lakataan ja tässä sen hienous piileekin. Lakan ansiosta värit syvenevät ja työ muuttuu yllättäen hyvin erinäköiseksi.

       


Ehkä innostunut suhteeni pigmenttimaalauksesta johti siihen, että abstrakti ilmaisu kolahti -se todella kolahti ja kovaa! Aikaisemmin en oikein ollut löytänyt sitä jujua, mikä abstraktiin ilmaisuun liittyy, omassa työskentelyssäni. Kurssilla työ toisensa perään maalattuani, jokin ahaa- elämys syntyi, kaikki oli äkkiä hyvin selvää.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Ykseys...



Kesän kynnyksellä ajelen maanantai-iltana Sipooseen Lidnäs-dialogiin, Carita ja Tommy Hellstenin kotitilalle. Kevään viimeisen dialogin aiheena oli Parantava ääni -itsensä löytämisen luovuus. Illan aikana kuullaan koskettavia lauluja ja puheenvuoroja. Eräs laulu jää mieleeni erityisesti, Aila Meriluodon runosta Jälkeenpäin. Olen joskus kuullut kappaleen, muuta tällä kertaa, erityisesti se pysäytti. En tiedä miksi.

Paljon samaa, mitä olen kokennut työssäni taiteen tekemisen ja musiikin harrastamisen parissa, löytyy illan puheenvuoroissa.
Laulujen välissä puhe. Se kulki vuolaana virtana kuin runo. Mietin miten olisi maalauksista jos tekisi tuollaisen? Kuvistani kirjoitan paljon. Teksti syntyy välillä ryöppyämällä, saattaa mennä päiväkin kynä suhisten. Viime talvena kirjoituspiirissä kirjoitimme maalauksista syntyvää intuitiivista tekstiä. Piirissä heitettiin ajatus: mitä jos tästä tehtäisiinkin isompi juttu ja vietäisiinkin se esimerkiksi lasten tai vanhusten luokse. Ajatus ei ollenkaan hullumpi! Se sama ajatus käy mielessäni, istuessani nyt yleisössä kuulemassa tätä luotavaa teosta laulun ja sanojen värityksin. Jätän oven auki uudelle, etsin.




Aila Meriluodon runo muistuu yllättäen viikolla mieleeni. Eräs henkilö on mennyt pois, joka on jättänyt jäljen. "Olen polkuni päässä, tuhansistani erään - ja niitä on täynnä maa. On viileä ilta, eräs päivä on mennyt, on painunut metsien taa. "
Mietin runoa tavatessani, elämää ja aavistusta. Runo, joka muutama päivä sitten puhutteli jollain kummallisella tavalla, sopii tähän hetkeen yllättäen. Sen säkeitä tapaan mielessäni nyt ku hän on mennyt.

Ajattelin, että Dialogin kokemus avautuu vähitellen, kuoriutumalla. Seuraavana päivänä lause "on ovi etsijälle avoinna", ponnahtaa mieleeni yhtenään.



Dialogi -ilta alkoi kysymyksellä "kuka sinä olet?". Vaikea kysymys, ajattelin. Miten tuohon osaisi vastata? Se mitä olen ulkopuolelta jää syrjään. Onneksi minun ei tuohon tarvinnut vastata. Mentorit, illan puheenvuorojen alustajat, kysyivät sitä toisiltaan.

Toinen mentoreita vastasi, "Se kuka olen, selviää tämän illan aikana". Jään odottamaan uteliaana, kertooko hän, vai onko vastaus oivallinen kikka sivuuttaa asia.
Kolmas vastaa kysymykseen: "Olen suhteessa ympäristööni. Olen suhteessa sinuun, itseeni, kesäiltaan, linnun lauluun..." Mielenkiintoinen, hyvä vastaus. Ymmärränkö tämän merkityksen myöhemmin? Jään odottamaan, jätän oven auki...




Päivän kahden päästä, kuuntelen äänikirjaa "Muumit ja olemisen arvoitus". Filosofista pohdintaa muumikirjoista. (Jukka Laajarinne.)
"Muut ovat välttämättömiä olemassaololleni ja sille tiedolle, mikä tieto minusta itsessäni on."

"Olen suhteessa ympäristööni." Minä olen suhteessa ulkomaailmaan ja muihin olioihin. Näen heissä erottamattomasti itseni. Olemme kaikki kokonaisvaltaisesti ja erottomasti osa toistemme kokemusta, ilman heidän olemassaoloaan minä en olisi minä, eikä ilman minua  toiset oliot olisi samoja kuin ovat."

Moni asia kirjassa puhuu filosofisella tasolla samasta peruskysymyksestä, kuka minä olen? Kuka sinä olet? Liekö tästä päivää paria kaempaa, kun päädyn pohtimaan omaa vastaustani. Joudun kysymään itseltäni kysymyksen, kuka minä olen?



Lähden matkalle voimavalokuvien keinoin. Purkaan tehtävää parini kanssa  kuvia katsoen ja kirjoittaen niistä. Yllättäen tupsahdan keskelle keskustelua, jonka seurauksena pintaan nousee vaikeita tunteita. Sellaisiakin,  joita en ole tiedostanut aiemmin. Olen tunnemyllerryksen syövereissä, mutta lopulta koen ymmärrystä. Toisten ihmisten teot, jotka eivät ole koskeneet minua, joihin en ole ollut millään tavalla osallisena, koska en ole ollut silloin läsnä kun teot ovat tapahtuneet, nousevat esiin ja ne  pääsevät ymmärryksen valoon. Vaikka en ole ollut tapahtumien keskipisteessä, tehdyt teot on vaikuttaneet myöhemmin minun elämääni. Olen ottanut tiedostamattani toisen ihmisen teot ja tunteet kannettavakseni, tuntenut häpeää ja syyllisyyttä. Saan vapauden anteeksiannon kautta, ymmärräettyäni tämän. Kertomus Ganges joesta kylpenemisestä avautuu minulle tämän kokemuksen kautta. Se kuka minä olen, olen ollut, olen tänään, itselleni, ystävilleni, sinulle, ympäristööni... on aina seurausta toiselle ihmiselle, kuka hän on. Kylmä totuus myös on, että jos määrittelen toisen ihmisen, määrittelen myös itseni millainen itse olen. En ole erillinen, vaikka niin välillä kuvittelen, olen yhtä Jumalan, kaikkeuden kanssa. Olen ykseys.

Lidnäs- dialogi päättyy kertomukseen Gangesis virrassa kylpenemisessä. Sen kertoo mentori, joka lupasi  illan aikana vastata kysymykseen, kuka hän on.
Ganges joki saa alkunsa Himalajalta, gangotrijäätikön sulamisvesistä. Hinduille Ganges joki on pyhä joki, itse Jumala.  Sen uskotaan tulevan taivaasta ja pesevän puhtaaksi kaikki synnit, jos siinä kylpee.

Tarinan henkilö tuli Ganesis virran äärelle, Himalajan juureen. Siellä vesi on hyvin puhdasta ja kirkasta. Virran rannalla on kaupunki, missä kertoja yöpyi ja jota hallitsee jättimäinen Shivan, tuhon
jumalan patsas, keskellä jokea.




Veda tiedossa tuho voima ei ole negatiivinen asia. Tarvitsemme elämässä ja taiteessa sekä tuhoavaa, että rakentavaa voimaa. Tässä tarinassa Shiva patsas, edustaa kertojalle voimaa, joka hajoittaa ihmisessä vanhoja uskomuksia ja ajatuksia, jotka pitävät meistä kiinni.



Tarinan henkilö teki sisäistä matkaa Ganesis virran rannalla olevassa kaupungissa. Kohtasi itsessään, isovanhempien historiassa tapahtuneita pahoja tekoja ja tunteita, joita kannamme mukanamme omien kokemustemme ja tekojemme lisäksi. Kertoja  kohtasi asiat, pääsi katkaisemaan sidokset tehtyihin tekoihin ja vapautti itsensä syyllisyydestä anteeksiannolla. Yöllä päähenkilö heräsi siihen miten keho reakoi fyysisesti "puhdistumalla" päivällä käytyyn prosessiin. Aamulla henkilö kastautui Ganges virrassa, koska virralla on suuri symbolinen merkitys. "Elämä on täynnä symboleita ja niissä vesi heijastaa tietoisuutta." Kaste oli voimakas kokemus.
Vielä voimakkaammaksi kokemuksen tekee seuraava:  Palatessaan majapaikkaansa, jonne kertoja on jättänyt puhelimensa, katsoessaan sitä, huomaa siihen viestin. "Isoäiti on nukkunut hetki sitten pois. " Ganges virran kasteen aikana. "Kun ihminen puhdistuu, se kertautuu kaikkialla hänen ympäristössään. Itseämme työstämällä autamme myös muita ihmisiä vapautumaan." Mentori päättää tarinan. Hän on vastanut kysymykseen kuka hän on.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Voimauttavia valokuvia ja kirjoittamista...




Pari viikonloppu sitten Vanajaveden opistossa oli Voimauttavan valokuvaamisen ja kirjoittamisen kurssi. Olin ilmoittautunut mukaan kurssille jo syksyllä, extempore.
Miina Savolaisen Maailman kaunein tyttö palkitusta valokuvanäyttelystä tuttu sosiaalipedagoginen menetelmä, Voimauttava  valokuva on kiehtonut minua jo vuosia. Ensimmäiset omat voimakuvani ovat kymmenen vuoden takaa. Nyt minulla oli viimein mahdollisuus toteuttaa pitkäaikainen haaveeni ja tutustua menetelmään viikkonlopun kestänellä lyhytkurssilla.




En ole vuosiin ollut missään  valokuvauskursseilla ja erityisemmin kuvanutkaan viime vuosina mitään.


Voimavalokuvaretkillä on oma tunnelmansa. Kuten luovuudessa, vastaan saattaa tulla yllättäviä asioita. Olen viimeksi vuosia sitten samoillut metsässä, johon liittyy paljon muistoja ja siksi on merkittävä paikka minulle. Tullessani tuttua polkua hetken matkaa, suuri yllätys oli, ettei metsää enään ollut. Jäljellä oli avohakkuu alue. Toisin kuin yleensä, muutos ei saannut minua surulliseksi. Tein löytöjä. Löysin symboliikkaa, kuin unessa olisin ollut. Saattoi ajatellakkin, että olin uneni metsässä. 

           

Kurssi, joka oli yksi parhaimmista missä olen ollut, sain kimmokkeen valokuvaamiseen. Viikonlopun jälkeen olen innoissani samoillut metsässä kameran kanssa ja kirjoittanut esiin syntyvää tekstiä, vaihtanut ajatuksia ja tehtäviä toisen henkilön  kanssa. Tämä on ollut yksi tämän kevään luovuuskylvyistä innostavin. Moleminpuolinen sitoutunut parityöskentely innostaa muutenkin aivan eri tavalla työskentelemään luovuuden ja taiteen  parissa, kuin jos itse päivästä toiseen sitä puurtaa koskaan kenenkään kanssa tehtäviä jakamatta tai juttelematta.Olen iloinen, että viimein pitkän etsinnän jälkeen löysin ryhmän jonka kanssa toive voimauttavasta valokuvauksesta toteutui.


Siipiään parsiva enkeli. Lauantaipäivän kuvasimme kurssilla parityönä voimakuvia. 

Heille, jotka eivät tunne kyseistä mentelmää kerrottakoon,  vaikka kyse on valokuvausmenetelmästä, ei voimauttavan valokuvan työväline ole oikeastaan valokuvaus, vaan katse ja näkemisen tapa - se miten voimme tietoisesti valita katsoa toista ja nostaa kuormittavien asioiden sijasta näkyväksi sellaisenkin eheyden, joka on niin haurasta, ettei sitä oikeastaan ole olemassa.
Kuvaprosessin voima perustuu korjaaviin katseisiin ja nähdyksi tulemiseen. Menetelmä perustuu lähtökohtaan, jossa korjaavat asiat tapahtuvat liittyen kokemuksesta toisiin ihmisiin. Ihmisen on oltava ensin jonkun silmissä arvokas, ennen kuin hän voi olla sitä itselleen.




"Entä jo katsoisit minua aivan hiljaa, keskittyen.Näkisitkö minut arkesi seasta? Näkisitko sen mitä en sano? Näkisitkö sävyjä siitä, mitä haluan olla? Tartu niihin, älä usko siihen millainen luulet minun olevan. Tarvitsen siipeni. Unelmat värjäävät minut sisältä. Katso minua lempeästi ja auta tulemaan niiden kaltaisiksi. Usko puolestani silloin kun maailmani on samea ja raskas. Tahdon, että olemassaoloni tekee sinut onnelliseksi. Sinun ilosi keventää minua. " -Miina Savolainen

Menetelmässä käytetään valokuvaustilannetta, perhealabumeja ja arjen teemojen tavoitteellista valokuvaamista. Normaalin valokuvauksen dynamiikka käännetään päälaelleen, sensijaan että kuvaaja päättää, miten hän kuvaa kuvaamansa ihmisen, kuvassa oleva ihminen, päähenkilö, määrittelee miten häntä saa katsoa.
Prosessin aikana kameran takana oleva henkilö joutuu antamaan tilaa kuvassa olevalle päähenkilöille ja siirtämään omat halunsa ja näkemyksensä syrjään siitä miten hän haluaisi toisen ihmisen kuvata.
Voimaantumisen keskeinen idea on, ettei toista ihmistä voi voimauttaa.




Kurssilla huomasin mielenkiintoisen seikan katselmuksessa, voimauttavien valokuvien ja uniryhmän välillä.Toki asiaan vaikuttaa sekin, että tiedostin katsovani juuri voimavalokuvia. Yhteys näiden asioiden välille syntyi siitä kokemuksesta, että aloin hakemaan kuvasta (uni)symboleja. Korostan vielä, uniryhmätyöskentely johon olen kevään aikana tutustunut ei ole perinteinen unien tulkitsemiseen pohjautuva tulkinta "tätä sinun unesi tarkoittaa" vaan pohjautuu Markku Siivolan nenetelmään ymmärtää omia uniaan. Vain unennäkijä itse tietää, mitä hänen unensa merkitsevät.
Kerroin innostuneena uniryhmämäässä tästä huomiosta, ja kyllä, se on aivan toimiva kuvienkin parissa työskennellessä.



Viime aikoina voimakuvieni myötä ympärilläni on herännyt keskustelua valokuvista. Hyviä puheenvuoroja, jotka ovat avanneet silmäni valokuvan monille mahdollisuuksille hyödyntää mentelmää ja kuvaa, sisään kääntyneellä matkalla itseeni. Valokuva on hyvin paljastava, se tallentaa tunteita joita peilin edessä viivähdys ei tallenna. Eräs tuttuni sanoi valokuvastani vapaasti suomennettuna "Kuva pitää sisällään tuhansia merkityksiä. Se on ainoa, joka voi pysäyttää tilaa ja aikaa. Minä haluaisin sanoa, että kuva pitää sisällään elämän filosofian."


Sielu herkistyy kuuntelemaan ikuisuutta.

Voimauttavan valokuvan parissa myös kirjoitettiin, - kirjoitetaan kuvista ja esiin tulevista tunteista.
Vaikka kirjoittaminen on ollut viime syksystä asti aktiivista, johtuen kirjoittamishaasteesta, jolle osallistuin syyskuun alussa ja  luovan kirjoittamisen piiristä, joka kokoontuu joka kolmas viikko. Koin saavani vielä lisäkimmoketta kurssista ja siitä, että kirjoituksiani myös lukee joku ja päin vastoin, luen toisen tekstiä.


maanantai 30. maaliskuuta 2015

Unia...

 

Kaaoksesta syntyy kuva. Yllättäen yksityiskohdasta rakentuu kokonaisuus. Nykyään en suunnittele tai luonnostele maalattavia ideoitani kovin tarkkaa vaan pyrin antamaan maalausprosessille valmeudet viedä kuvaa eteenpäin. Joskus se on haastavaa, antaa tilaa tyhjyydelle täyttyä.
Kokeilen paljon. Uusia tekniikoita, uusia välineitä maalata.  Sattumanvaraisuus ohjaa prosessia, mutta samalla kaipaan kuviin symboliikkaa. Omaa sielunmaisemaani.

Piipahdin kirjastossa laulutunnin jälkeen. Minulla oli mielessä etsiä eräs ikonineja käsittelevä kirja, josta kuulin ikonimaalausryhmässä. Hölmönä en tietenkään kuunnellut kuin puolella korvalla keskustelua, uppoutuneena  maalaukseeni ja kirjan nimi jäi arvailujen varaan, ikonimaalauksen tai ikonien filosofiasta se kuitenkin kertoi. Ikonien filosofiasta kirjan löytyi kirjaston hyllystä pienen etsinnän jälkeen. Samalla tuli mieleeni etsiä taiteen tekemisen filosofiasta kirjallisuutta ja ajauduin estetiikkaa käsittelevän hyllyn luokse. Sieltä matkaan tarttui pari mielenkiintoista opusta, Satu Itkosen Enkelin kosketus suomalaisessa taiteessa ja Yön kuvia suomalaisessa taiteessa. Mukaan nappaaminen kannatti, vaikka kirjaston kirjapinot kotona huojuvat jo kaikista lainaamistani opuksista. Kirjat käsittelivät suomalaisia taideteoksia Edelfeltin ajoista nykypäivään. Teksteissä kuvastui symbolimaailma ja kertomus maalauksien symboliikasta. Juuri jotain tuollaista olen viimeaikoina kaivannut lukemisekseni.




Uniryhmässä, joka on kokoontunut kevään aikana kymmenen kertaa kerran viikossa, on ryhmän yhteisenä teemana ollut yllättäen muutos. Ryhmässä ei ole mitään yhteistä unennäkemisen teemaa, käsittelisimme tietynlaista unta, vaan idea on ollut kertoa omasta unesta, joka voi olla ihan mikä tahansa, mitä unia nyt sattuukaan näkemään ja mistä haluaa kertoa. Jokainen ryhmäläinen saa kertoa vuorollaan unestaan, jonka jälkeen ryhmällä on mahdollisuus esittää unennäkijälle tarkentavia kysymyksiä unesta. Kun kysymykset on esitetty, unennäkijä siirtyy syrjään ja jää kuuntelemaan ryhmän keskustelua, jokaisen ryhmäläisten ottaessa uni "itselleen" ja pohtiessa mitä uni "minulle itselleni" merkitsisi. Kuultua unta ei lähdetä missään vaiheessa analysoimaan tai tulkitsemaan, vaan pyritään ymmärtämään unen sanomaa, mitä se "minulle" symboloisi. Keskustelun päätyttyä unennäkijä saa kertoa oman näkemyksensä unesta. Aikamoisia oivalluksia unista on syntynyt. Ryhmätyöskentely perustuu psykiatrian erikoislääkäri Markku Siivosen luomaan työskentelytapaan ymmärtää uniaan.

Omia uniani pohtiessani, olen miettinyt paljon mitä muutosta on tapahtunut/-massa. Mielestäni mikään ei ole muuttumassa tai muuttunut. Kuitenkn unissani muutos on läsnä. Päivätajunnassa, tietääkseni mikään ei ole muuttunut. Kun katselen ympärilleni alan kiinnittämään huomiota. Levottoman olon. Yritykseni kanssa käyn koko ajan kehitysprosessia, vanhaa jää taa uuden tullessa tilalle. Mutta olen tehnyt prosessia koko yritykseni olemassaolon ja niin teen tästä edespäinkin. Syksyllä jätin vanhaa haikein mielin taa, puolestaan uutta samojen asioiden tiimoilta on tullut moninkertaisesti tilalle. Pieniä asioita, joissa unelmani on toteutunut on tapahtunut, muutosta kai nekin, kehitystä ainakin. Kodin remontti, joka on isokin muutos, sisustuksen ilmeen uusiutuessa. Suurin itselleni tapahtunut asia on liittynyt huonoihin hampaisiin jotka pakottivat lopulta hammaslääkäripelosta kärsivän viimeiselle tuomiolle. Prosessi, jonka alkoi hammaslääkärin tuolissa on ollut yllättävän iso ja kova paikka. Helvetillistä hammassärkyä, häpeää, pelkoa omien hampaiden
menetyksestä ja tulehduksista olen käsitellyt vuosikausia hammaslääkäriä pakoillessani. Mutta yllättävä kokemus onkin joutua käsittelemään tunteita hampaiden menettämisestä. Vieläpä kun kyseessä ei ole kaikki hampaat! Unet putoamista hampaista saivat hätkähtämään, kuinka iso osa omat hampaat ovat minua itseäni, ne ovat osa identiteettiäni. On kova paikka menettää osa hampaistaan. Kokemus avartaa ja muuttaa minua, huoli miten pidän tulevaisuudessa parempaa huolta hampaistani -itsestäni. Hampaisiinsa saa yllättäen menemään paljon rahaa ja pitkäaikainen hoito on edessäpäin. Onnellinen olen siitä, että minulla on edelleen omat hampaat ja saan ne tulevaisuudessakin pitää. Terveet, omat hampaat on hemmetin hieno asia! Olen myös huomannut asiantuntevan hammaslääkärin hoidossa ollessani, että pelkokin on hoidettavissa. Se on ollut merkittävä ja iso asia minulle. Pelkopotilaisiin erikoistunut hammaslääkäri ei vähättele pelkotilaani. Hän kertoo mitä tapahtuu seuraavaksi, kertoo asiantuntevasti mitä vaihtoehtoja minulla on anestesian ja rauhoittavan lääkityksen välillä käytettävissä. Miten hoito etenee. Tyhmiä kysymyksiä saa esittää. Kaikista miellyttävimmät hammaslääkärikäyntini olen istunut juuri hänen vastaanotollaan hampaita poistettaessa.

Marjo Akkanen Kultainen puu 2015

Levottomuus, ehkäpä muutoksen enteellisyys muhii alitajunnassa. Kevään mittaan olen innostunut taiteenopiskelu mahdollisuuksista niin paljon, että vähänväliä vilkuilen taidekoulujen, avoimen ammattikorkeakoulun, opistojen yms. tahojen kurssi- tai opetustoimintaa. Jatko-opintotkin ovat käyneet mielessä muotokuvamaalauksen suhteen. Realistinen maisemamaalaus, ikonimaalaus, taidegrafiikka... Niin monta vaihtoehtoa ja onko yksikään juuri nyt se oikea minulle?
Mahdollisuuksia on tarjolla monia, muutamaan niistä olen tarttunut. Tuntuu, että osa on aivan nurkalla: huippu opettajia, mahdollisuuksia kehittyä taiteilijana...


Uniryhmässä olen oivaltanut, miten lähekkäin taide ja uni ovat toisiaan. Ihmismielen tiedottomalta alueelta  unet, kuten taidekkin ovat lähtöisin. Sielusta. Kuten eräs taiteilijan kutsumukseen viittaavat  unet viesttivät minulle vuosia sitten. "Elämääkin suurempaa on taide"  ","Elämääkin suurempaa on sielu".
Unessa olevat symbolit, peilit, matkalaukut, vesi, värit... Kaikki ne ovat maalauskankaalla läsnä, tai elokuvissa!  Kun symbolit puetaan unta pohtiessa asioiksi, mitä nämä minun mielestäni merkitsevät tai ovat, alkaa syntymään oivalluksia omasta itsestä.

Marjo Akkanen Unitila 2015

Tyhjään avaruuteen, johon olen vuorostani maalannut väriä vuoroin pessyt pois syntyy tarina. Vene, vastaranta, taivas ja vesi. Kalat vedenpinnan rajassa polskimassa... Outo valo metsän keskeltä. Onko vastassa kenties Tuonen ranta vai Unien maa. Saavutus, kulkea yli tumman veden.  Kuka venettä soutaa vai lipuuko se päämäärättömästi öisellä selällä. Veneessä on ainakin yksi matkustaja, joka on kiivennyt veneen nokkaan.
Hän odottaa saapumista vastarannalle. Mitä rannalla on?

Löysin vedestä symboolisanakirjasta yhden selityksen: "Vesi on vertauskuva persoonallisuuden syvistä tiedostamattomista kerroksista. Syvyyspsykologiassa kalat  vedessä  on käsitelty tiedostamattoman vertaukseksi ja siksi ne on koettu persoonallisuuden syvimmistä kerrostumista nousevan "elävän" sisällön ruumiillistumiksi."

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Kevättä rinnassa...



Kopiopaino menetelmä taidegrafiikassa on minulle aivan uusi juttu, en ole sitä aikaisemmin tehnyt. Varmaa on, että tulevaisuudessa sitä kyllä teen, sen verran hurahdin tekniikkaan. Kopiopaino menetelmässä mustavalkoinen jyrkkäsävyinen piirros/valokuva -tuloste toimii painolaattanana. Tulosteelle levitetään kevyt kerros arabikumia, jonka tarkoituksena on suojata valkoiset kohdat kuvasta, muste puolestaan hylkii arabikumia ja niihin kohtiin painoväri tarttuu. Painoväri telataan painolaatalle, jonka jälkeen väri pestään kevyesti pois.
Ensialkuun pesemisen kanssa oli opettelua, jotta oppi tarpeeksi kevyellä kädellä väriä pesemään ettei laatasta lähtenyt harmaaksi myös ne kohdat, johon painovärin olisi sallittu jäävän. Mutta harjoitus tekee mestarin.

Kopiopaino menetelmä tuo mieleeni toisen grafiikan menetelmän, joka on uusimmasta päästä. Ollessani viime syksynä Tuula Moilasen puupiirroserikoistekniikkojen työpajassa, hän esitteli kurssin lopussa meille uuden menetelmän, joka oli rantautumassa Suomeen. Menetelmän nimeä en muista, mutta laattaan toimi vaneeri, johon muistan, että hän levitti arabikumia. Arabikumin kuivahdettua siihen piirrettiin kuva rasvaliidulla tms. Ja guassia päälle, jonka jälkeen kuva vedostetttiin käsin.

Tuulan kurssilla tuppasi olemaan kahden päivän intensiivikurssiksi niin paljon tärkeää asiaa ja paljon töitä, että kaikkia yksityiskohtia en pysty muistamaan, mm. tästä tekniikasta. Pääperiaatteen kuitenkin, joka riittää omiin luoviin kokeiluihini.

Sen verran huomasin innostuvani kopiopaino menetelmästä, että mielessä alkoi pyöriä ensisyksyn aikataulut. Grafiikan kurssi. Ehkäpä sitä voisi sellaiselle ilmoittautua, varsinkin kun lähellä on aivan mahtava grafiikansali työvälineistöineen, joka jo tilana innoittaa tekemään. Paikkana siis Taideinsituutti, jossa muutamana kesänä olen itsekkin ahertanut pääsykokeiden parissa. Ovella tervehti tuttu tuoksu, joka toi mieleeni muistoja niistä kuumista kesäpäivistä, jolloin täällä yhdessä työskentelin seitsemänkymmenen muun hakijan kanssa. Nyt koulu tuntui kovin autiolta. Vanhat salit surumielisiltä, kun elämä niiden seinien sisällä on häviämässä. Aikaa on kulunnut siitä, kun viimeksi olen noita käytäviä astellut, silloin ei ollut vielä tiedossa että koulu tultaisiin vajaan kymmenen vuoden päästä lakkauttamaan. Nyt jännitetään miten käy kuvanveistosalin ja grafiikan tilojen, olisiko mahdollista, että jatkossakin nämä tilat säilyisivät.