Kallihit kodisijazet

                                                                  

Kevät on edennyt jo maaliskuuhun ja vuoden ensimmäinen yksityisnäyttely Kallihit Kodisijaizet on nyt viimein esillä Tuusulan pääkirjaston taideseinällä. Tämän näyttelyn valmistelu oli urakka, sillä samaa aikaa työpöydällä oli yhtä jos toista kurssisuunnitelmaa ja tulevien kuukausien toimintaa, mutta niin vain näyttely valmistui ajoissa ja lopputulos täytti odotukseni. 

Näyttelyn teokset ammentavat innoituksensa ja kuvamaailmansa syvältä karjalaisesta sielunmaisemasta ja perinteestä sekä luonnon rikkumattomasta pyhyydestä. Osa teosten kuvamaailmasta on hautunut mielessäni jo pitkään, odottanut oikeaa hetkeä ilmestyä kuviksi.  

Kallihien zyndyzieni rannat. Öljyväri 2026, Marjo Akkanen

Tätä näyttelyä oli jälleen innostavaa tehdä, sillä teoskokonaisuus alkoi heti ensimmäisen työn jälkeen elää vahvasti omaa elämäänsä ja ohjasi suuntaa millainen siitä rakentuisi.  Kallihien zyndyzieni rannat, maalauksen aiheen olin saanut uuden vuoden päivänä Tammelassa kansallispuistossa vieraillessani. Lähdin sitä maalaamaan ja seuraava teos oli selvillä, eli mielessä pitkään kypsynyt samovaari. 

Olen vuosien taon jälkeen aloittanut ikonimaalauksen opinnot ja ymmärtänyt siveltimeni temperaväriin kastaessani, miten syvästi olen kaivanut ikoneita ja niiden maalaamista. Tuntui kuin olisin tullut kotiin. Ja kotiin olin tavallaan tullutkin, sillä vaikkakin pakanana, idän kristillinen perintö edustaa minulle karjalaisuutta. Se on tapa katsoa maailmaa, jossa ihminen ja luonto,  pyhä ja arki eivät ole toisistaan erillään. Se on hiljaisuutta, askeesia ja kunnioitusta. 

 

                                                          

Luomakunnan suojelus. Öljyväri kankaalle 2026. Marjo Akkanen 

Luonnon kanssa sovussa elävä karjalaisuus on näyttelyni ydin. Kun ihminen revitään irti juuristaan paljaan taivaan alle vailla suojaa, hän löytää kalleimmat kotisijansa sieltä, missä sydän kotiutuu hiljaisuuteen. Maalauksissani koti ei ole vain rakennus, vaan sielun tila. 

Ekspressiivinen kädenjälki on kohdannut vanhojen mestareiden kuultavan kerroksellisuuden. Olen löytänyt oman ilmaisuni, modernin, mutta näen siinä kuitenkin venäläisen maalaustaiteen pilkahdusta jota suuresti ihannoin. Tämä teoskokonaisuus siis saakoon kasvaa ja kehittyä.  

Luova rytmi

 

Talviloma tuo mieleen hitaat päivät ja valon, joka viipyy hetken pidempään hangilla, ja jota voi tarkkailla kiireettä. Melkein koko viikko ilman opetusta - hengähdystauko arjen rytmistä ja aikaa ajatuksille, jotka saavat rauhassa kasvaa ennen kuin niitä tarvitsee selittää kenellekään. Aikaa kuunnella, mitä sisimmässä tapahtuu. 

Mutta taiteilijan talviloma ei ole pysähtymistä. Se on siirtymä toiseen rytmiin.

Maaliskuun näyttely on tekeillä. Värit hakevat paikkaansa, pinnat kerrostuvat. Aiheita vilisee mielessä - välillä niin tiheään, että on oikeastaan kiire saada ne kankaalle ennen kuin ne muuttuvat toisiksi. Vuosiin en ole kokenut tällaista kiihkoa maalata suoraan mielestäni. Se tuntuu lumoavalta. Maalaaminen tuntuu nyt välttämättömyydeltä.

Samalla kulkee kurssien suunnittelu: mitkä kurssit jatkuvat ja mitä uutta tulee tarjolle. Kun oma intohimo palaa kirkkaana, riittää siitä jaettavaksi myös muille.

Tänään sain ruokkia omaa luovuuttani osallistumalla kollegan Intuitiivista voimaa -työpajaan Lopen opistolla. Oli virkistävää olla hetki oppijana, heittäytyä prosessiin ilman suorittamisen tarvetta. Taideterapeuttinen työskentely muistutti jälleen sisäisen liikkeen tärkeydestä: kaiken tekemisen ei tarvitse aina olla tavoitteellista, valmista tai esiteltävää. On arvokasta tehdä myös sellaista, joka saa jäädä vain kokemukseksi itselleni.

Maaliskuun kynnyksellä mielessä häivähtää myös Kalevalanpäivä. Ehkä siihen liittyy musiikkia, ehkä pieni konsertti... Paljon on meneillään. Uutta luodaan jääkerrosten alla. Taiteen maailma elää ja hengittää muutoksessa, ja joskus suunnitelmat jäävät leijumaan ilmaan kuin kevättalven usva. Jotkin asiat saavat kypsyä rauhassa, piilossa, ennen kuin niistä tulee totta.

Lihan dissektio

 Vuodenvaihteen tienoilla alkoivat näyttelyyn hakemiset ja tulevan vuoden näyttelyiden rakentaminen. Syntyi aluksi teossarja Lihan dissektio. 

Sarjassa olemassaolo kuvataan ilman suojaa. Se on kuvaus ihmisenä olemisen raadollisimmista puolista. Sarja ei ainoastaan kuvaa kärsimystä, vaan riisuu ihmisyyden kerrostumista paljastaen sen, mitä jää jäljelle, kun kaikki turha poistetaan.

Sikiäminen, Öljyväri vaneerille 2025

Teossarjan aloittaa Sikiäminen. Se on kaunis ja karu talvinen hiljaisuus. Mullan alla kylmältä suojautunut hahmo odottaa ehkä kevättä, mutta samalla se viittaa maan alle hautautumiseen — lopullisuuteen ja kuolemaan. Teos viittaa nimensä mukaisesti syntymään tai uuteen alkuun, joka tapahtuu katseelta piilossa, mullassa, maan alla.

Toinen merkitys avautuu, kun hahmoa katsoo kauan ja tarkasti. Silloin näkee myös lihallisen puolen: ihminen, joka on hautautunut pää edellä multaan ja kääntänyt takapuolensa suoraa katsojaan. Syvä häpeä, joka on myös raju ja paljas. 

Häpeä on raju, koska se ei salli lohdutusta. Se ei ole kaunista, mutta se on totta. Paljas häpeä kutsuu katsetta, mutta samalla pakenee sitä. Se kertoo, että olemassaolo ei ole vain näkyvää ja esiin tuotavaa, vaan myös piilotettua ja torjuttua. 

Sikiämisen syntyminen ei ole kaunista. Se on ruumiillinen, kivulias ja häpeällinen prosessi - hetki, jossa olemassaolo pakenee valoon ja samalla joutuu paljaaksi. 

Riisuttu olemassaolo, Öljyväri kankaalle 2025 

Sarjan toinen teos on Riisuttu olemassaolo jatkaa syntymisen ja kuolemisen teemaa, se sisältää näkyville tulemisen ja häviämisen teeman - syntymän ja kuoleman. Teoksessa kasvot joko uppoavat ja hukkuvat veden alla, tai hahmo on pusertumassa synnytyskanavaa pitkin ulos. 

Riisuttu olemassaolo osoittaa, että sekä syntymä että kuolema ovat lopulta riisuttuja hetkiä. Niissä ihminen on täysin vailla puolustusta, alastomana luonnonvoimien ja oman lihallisuutensa edessä. 

Tämä teos asettaa katsojan kysymyksen äärelle: olemmeko me nousemassa pintaan vai vajoamassa syvyyksiin? Vai onko olemassaolo kenties jatkuvaa olemista näiden kahden välisessä jännitteessä?

Viimeinen totuus, Öljyväri mdf-levylle 2025 

Sarjan kolmas teos on Viimeinen totuus, joka asettaa kasvotusten vääjäämättömän lopun kanssa. Hahmon kasvot on peitetty siteillä. Elämme usein sokeina omalle perusluonnollemme tai kieltäen oman rajallisuutemme. Silti teoksen nimi Viimeinen totuus vihjaa, että totuus ei löydy ulkoisesta maailmasta vaan se on jotain, joka kohdataan silloinkin – tai ehkä erityisesti silloin – kun silmät on suljettu. 

Huoneessa roikkuu valaisin, jolla on kaksoismerkitys, valo ja hirtttosilmukka. Eksistentialistisessa viitekehyksessä se edustaa vääjäämätöntä loppua. Valo, joka siivilöityy silmukan läpi, antaa sille lähes sakraalin, pyhän luonteen - ikään kuin kuolema olisi ainoa rehellinen asia tässä raadollisessa maailmassa.

Taustalla näkyvä punainen, neliömäinen ikkuna, on kuin teollinen helvetti. Se edustaa maailman välinpitämättömyyttä. Ihminen on suljettu tilaan totuutensa kanssa, kun taas ulkopuolella koneisto jatkaa hajoamistaan ja rakentumistaan.

Siteet hahmon kasvoilla eivät kätke häpeää, ne vain korostavat haavoittuvuutta, joka syntyy, kun ihminen ei voi enää paeta katsetta - ei edes omaansa. Se on antautumisen tila; hetki, jolloin kaikki selitykset riisutaan ja jäljelle jää vain totuus olemassaolosta ilman suojakerroksia.

Lihan hajoaminen, Öljyväri mdf-levylle 2026 

Lihan hajoaminen on sarjan raadollisin huipentuma. Se on hetki, jolloin lihan dissektio saavuttaa tason, jossa subjekti lakkaa olemasta yksilö ja muuttuu puhtaaksi materiaksi.

Hajoava tekstuuri viittaaa prosessiin, jota ei voi pysäyttää, entropiaan. Ihminen ei ole enää toimija, vaan hän on muuttumassa osaksi maata.

Hahmo on polvillaan, joka lopulliseen sortumiseen. Taustan pystysuorat elementit voivat viitata metsään tai samalla myös kaltereihin – kumpikin symboloi ympäristöä, joka on täysin välinpitämätön yksilön tuskalle. Verenpunaiset valuma voi olla verta tai sitten se on siemennestettä. Se viiltää auki ihmisen biologisen olemuksen viimeisenkin suojan. Se muuttaa hajoamisen kuvauksen monimutkaiseksi solmuksi, jossa syntymä ja kuolema kietoutuvat jälleen yhteen.

Punainen siemenneste viestii, että elämä on alusta loppuun asti sidottu eritteisiin. Se on elämänvoimaa, joka on värjäytynyt lihan ja kuoleman sävyyn – muistutus siitä, ettei elämän alkuperä ole puhdas tai henkinen, vaan raaka ja ruumiillinen.

Siemennesteeseen liittyy myös syvä intiimiyden ja häpeän lataus. Sen paljastuminen hajoamisen hetkellä korostaa hahmon täydellistä avuttomuutta ja kontrollin menetystä. Se on äärimmäinen nöyryytys, jossa ihminen on riisuttu kaikesta arvokkuudesta, mutta samalla se on piste, jossa hän on kaikkein aidoimmillaan. 

Toisaalta viimeinen siemen edustaa luonnon säälimätöntä tarvetta jatkaa itseään silloinkin, kun yksilöllinen tietoisuus on jo murtunut.

Totaalinen hiljaisuus, Öljyväri mdf-levylle 2026

Totaalinen hiljaisuus jää jäljelle, kun dissektio on suoritettu loppuun. Se on tyhjyyden ja ehdottoman yksinäisyyden kuvaus, jossa elämä on vetäytynyt lihasta jättäen jälkeensä  hiljaisen muiston joskus olemassaoleesta.

Hahmo on saavuttanut staattisen tilan. Hiljaisuus ei lepoa, vaan se on se eksistentialistinen tyhjiö, joka syntyy, kun yksilön merkitysten maailma lakkaa olemasta. Ikkunasta siivilöityvä kuunvalo ja huoneen sinertävä, kylmä sävy on muistutus siitä, että maailma on välinpitämätön.

Totaalinen hiljaisuus osoittaa, että viimeinen asia, joka meiltä riisutaan, on ääni. Totaalinen hiljaisuus on se piste, jossa subjekti ei enää edes yritä tulla nähdyksi tai paeta katsetta. Se on täydellinen objektiivisuus; ihminen on muuttunut osaksi ajan kulumista.