Maaliskuu saapui tänä vuonna väripigmenttien tuoksuna ja kananmunatemperan tuttuna, hieman happamana tuoksuna. Takana on intensiivinen jakso, jonka aikana olen seikkaillut kahden eri ikonipiirin välillä, löytäen uudelleen jotain sellaista, joka ehti olla elämästäni poissa viisi pitkää vuotta.
Aloitin ikonimaalauksen polkuni kesällä 2014. Viimein. Olin saanut sytykkeen ikoneihin jo vuonna 2008 opiskellessani taidekoulussa ja saadessani opiskelutoveriltani slaavilaisia vaikutteita. Ensimmäisen minulle rakkaan Kärsimyksen Jumalanäidin ikonin olen ostanut tuona vuonna ja muutama muukin ikoni ilmestyi seinälle erilaisten elämänkokemusten myötä. Nuo ikonit ehtivät olla ainot seinälläni kuusi vuotta, ennen kuin olin kypsä tarttumaan siveltimeen. Sitten maalasin vuoteen 2020 saakka, kunnes elämä – laittoi pensselit pesuun ja kannet kiinni pidemmäksi toviksi. Nyt vuonna 2026 koitti vihdoin kotiinpaluu ikonilaudan äärelle.
Kahden piirin välissä
On ollut kiehtovaa palata takaisin sen äärelle, joka on syvästi kutsunut, ollut elämässäni tärkeää, mutta oli aika, etten tiennyt sen olevan minulle tärkeää. Luovin nyt kahden eri piirin välillä, ja se on samalla rikastuttanut katsomista. Jokainen opettaja ja jokainen kanssamaalari tuo mukanaan oman vivahteensa perinteeseen.
Vaikka ikonin maalaamisen taito vaati aluksi pientä verryttelyä – se kuuluisa "käden ja silmän yhteistyö" – tuntui siltä kuin sormet olisivat muistaneet asioita, joita mieli oli jo unohtanut.
Mitä kotiinpaluu opetti?
Nyt, kun tämän lukukauden ikonipiirit alkavat siirtyä kesälaitumelle ja keskeneräiset ikonit valmistua, olo on kiitollinen. Maalari sai kosketuksen pyhyyttä ja hiljaisuutta – ja löysi samalla tiensä takaisin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti