Ikonimaalausta

Kristus kaikkivaltias ikonini (keskellä) jää
nyt lepäämään kesän ajaksi ja odottamaan
syksyn olifointia. 

Ikonimaalaus on kuningaslaji, joka vaatii mestarillistä käsityötaitoa ja nöyryyttä. Työskentely aina  lefkaksen levittämisestä viimeiseen siveltimen vetoon – on harjoitusta, jossa maltti on taitoa.

Minua kutsui aikoinaan ikonien pariin juuri nöyryys, jolla ikonimaalari asettuu työnsä äärelle. Syvä hengellisyys, joka on erottamaton osa ikoneiden maalausta, on osa arkea ja elämää, joka huokuu kaikessa tekemisessä. Se on hiljaista läsnäoloa, joka huokuu kaikessa ja opettaa katsomaan maailmaa levollisin silmin.

Elämään kuuluvat erilaiset syklit. Tuli aika jolloin ikonimaalaukseen tuli tauko. Ikonit olivat edelleen vahvasti läsnä elämässäni, mutta ne eivät kutsuneet asettumaan laudan ääreen maalarina. Tuona aikana opin tärkeän läksyn: on osattava pysähtyä, kuunnella ja odottaa kypsymistä. Ikonin äärellä on on odotettava, että se kutsuu. 

Viime syksynä tuo kutsu palata ikonimaalauksen pariin tuli voimakkaana. Johdatusta oli sekin, että myöhästyin suunnittelemastani ikonimaalausryhmän ilmoittautumisesta ja  päädyin lopulta yhden sijasta kahteen ikonipiiriin. Hartolan ja Järvenpään piirit ovat olleet antoisia, ja takana on upea, intensiivinen kevät. Olen kiitollisin mielin kaikesta kokemastani. 

Uusia saappaita sovittamassa

Tuntuu siltä, että tällä hetkellä polku avautuu syvyys suunnassa pidemmälle mitä olen koskaan osannut odottaa. Olen astumassa uusiin saappaisiin, joiden tarkkaa muotoa ja kokoa opettelen vielä tunnustelemaan. Vaikka viralliset askeleet otetaan vasta hieman myöhemmin, huomaan jo nyt, kuinka kaikki aikaisempi koulutukseni  ja kokemukseni alkavat kutoutua yhteen uudella ja mielenkiintoisella tavalla. Luotan siihen, että työ tekijäänsä opettaa.  Tässä uudessa vaiheessa ja vahvana tukena suuntaa ja toiseen minua auttavat niin Visual Designer -opintoni kuin kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän yliopistossa. Kaikki koettu ja meneillään oleva valmistelee meitä johonkin, mitä emme vielä täysin näe.

Materiaalin opetus

Ikonimaalaus on haastava laji ja palauttaa aika ajoin maalarin maan tasalle. Kristus kaikkivaltiaan sädekehää punssitellessa lefkas halkesi kultauksen alla. Se oli jälleen muistutus, miten materiaalin vaikeus opettaa meitä arvostamaan jo opittuja taitoja, mutta säilyttämään oppijan asenteen.

Kotiinpaluu

 

Maaliskuu saapui  tänä vuonna väripigmenttien tuoksuna ja kananmunatemperan tuttuna, hieman happamana tuoksuna. Takana on intensiivinen jakso, jonka aikana olen seikkaillut kahden eri ikonipiirin välillä, löytäen uudelleen jotain sellaista, joka ehti olla elämästäni poissa viisi pitkää vuotta.

Aloitin ikonimaalauksen polkuni kesällä 2014. Viimein. Olin saanut sytykkeen ikoneihin jo vuonna 2008 opiskellessani taidekoulussa ja saadessani opiskelutoveriltani slaavilaisia vaikutteita. Ensimmäisen minulle rakkaan Kärsimyksen Jumalanäidin ikonin olen ostanut tuona vuonna ja muutama muukin ikoni ilmestyi seinälle erilaisten elämänkokemusten myötä. Nuo ikonit ehtivät olla ainot seinälläni kuusi vuotta, ennen kuin olin kypsä tarttumaan siveltimeen. Sitten maalasin vuoteen 2020 saakka, kunnes elämä  – laittoi pensselit pesuun ja kannet kiinni pidemmäksi toviksi. Nyt vuonna 2026  koitti vihdoin kotiinpaluu ikonilaudan äärelle.

Kahden piirin välissä

On ollut kiehtovaa palata takaisin sen äärelle, joka on syvästi kutsunut, ollut elämässäni tärkeää, mutta oli aika, etten tiennyt sen olevan minulle tärkeää. Luovin nyt kahden eri piirin välillä, ja se on samalla rikastuttanut katsomista. Jokainen opettaja ja jokainen kanssamaalari tuo mukanaan oman vivahteensa perinteeseen.

Vaikka ikonin maalaamisen taito vaati aluksi pientä verryttelyä – se kuuluisa "käden ja silmän yhteistyö" – tuntui siltä kuin sormet olisivat muistaneet asioita, joita mieli oli jo unohtanut. 

Mitä kotiinpaluu opetti?

Aika on suhteellista: Viisi vuotta tuntui kadonneen hetkessä, kun ensimmäinen kuultava kerros levittyi pohjalle. Tuntui kun mitään taukoa ei olisi ollut. 

Valo voittaa aina: Ikonin maalaaminen pimeydestä valoon on vertauskuva, joka ei vanhene koskaan. Matkani ikoneiden pariin on ollut omanlaisensa matka, valon liekki on minut niiden pariin aikoinaan johdattanut. 

Kärsivällisyys on työkalu: Ikonipiirissä kello tikittää eri tahtiin kuin muualla maailmassa.

Nyt, kun tämän lukukauden ikonipiirit alkavat siirtyä kesälaitumelle  ja keskeneräiset ikonit valmistua, olo on kiitollinen. Maalari sai kosketuksen pyhyyttä ja hiljaisuutta – ja löysi samalla tiensä takaisin kotiin.

Kallihit kodisijazet

                                                                  

Kevät on edennyt jo maaliskuuhun ja vuoden ensimmäinen yksityisnäyttely Kallihit Kodisijaizet on nyt viimein esillä Tuusulan pääkirjaston taideseinällä. Tämän näyttelyn valmistelu oli urakka, sillä samaa aikaa työpöydällä oli yhtä jos toista kurssisuunnitelmaa ja tulevien kuukausien toimintaa, mutta niin vain näyttely valmistui ajoissa ja lopputulos täytti odotukseni. 

Näyttelyn teokset ammentavat innoituksensa ja kuvamaailmansa syvältä karjalaisesta sielunmaisemasta ja perinteestä sekä luonnon rikkumattomasta pyhyydestä. Osa teosten kuvamaailmasta on hautunut mielessäni jo pitkään, odottanut oikeaa hetkeä ilmestyä kuviksi.  

Kallihien zyndyzieni rannat. Öljyväri 2026, Marjo Akkanen

Tätä näyttelyä oli jälleen innostavaa tehdä, sillä teoskokonaisuus alkoi heti ensimmäisen työn jälkeen elää vahvasti omaa elämäänsä ja ohjasi suuntaa millainen siitä rakentuisi.  Kallihien zyndyzieni rannat, maalauksen aiheen olin saanut uuden vuoden päivänä Tammelassa kansallispuistossa vieraillessani. Lähdin sitä maalaamaan ja seuraava teos oli selvillä, eli mielessä pitkään kypsynyt samovaari. 

Olen vuosien taon jälkeen aloittanut ikonimaalauksen opinnot ja ymmärtänyt siveltimeni temperaväriin kastaessani, miten syvästi olen kaivanut ikoneita ja niiden maalaamista. Tuntui kuin olisin tullut kotiin. Ja kotiin olin tavallaan tullutkin, sillä vaikkakin pakanana, idän kristillinen perintö edustaa minulle karjalaisuutta. Se on tapa katsoa maailmaa, jossa ihminen ja luonto,  pyhä ja arki eivät ole toisistaan erillään. Se on hiljaisuutta, askeesia ja kunnioitusta. 

 

                                                          

Luomakunnan suojelus. Öljyväri kankaalle 2026. Marjo Akkanen 

Luonnon kanssa sovussa elävä karjalaisuus on näyttelyni ydin. Kun ihminen revitään irti juuristaan paljaan taivaan alle vailla suojaa, hän löytää kalleimmat kotisijansa sieltä, missä sydän kotiutuu hiljaisuuteen. Maalauksissani koti ei ole vain rakennus, vaan sielun tila. 

Ekspressiivinen kädenjälki on kohdannut vanhojen mestareiden kuultavan kerroksellisuuden. Olen löytänyt oman ilmaisuni, modernin, mutta näen siinä kuitenkin venäläisen maalaustaiteen pilkahdusta jota suuresti ihannoin. Tämä teoskokonaisuus siis saakoon kasvaa ja kehittyä.  

Luova rytmi

 

Talviloma tuo mieleen hitaat päivät ja valon, joka viipyy hetken pidempään hangilla, ja jota voi tarkkailla kiireettä. Melkein koko viikko ilman opetusta - hengähdystauko arjen rytmistä ja aikaa ajatuksille, jotka saavat rauhassa kasvaa ennen kuin niitä tarvitsee selittää kenellekään. Aikaa kuunnella, mitä sisimmässä tapahtuu. 

Mutta taiteilijan talviloma ei ole pysähtymistä. Se on siirtymä toiseen rytmiin.

Maaliskuun näyttely on tekeillä. Värit hakevat paikkaansa, pinnat kerrostuvat. Aiheita vilisee mielessä - välillä niin tiheään, että on oikeastaan kiire saada ne kankaalle ennen kuin ne muuttuvat toisiksi. Vuosiin en ole kokenut tällaista kiihkoa maalata suoraan mielestäni. Se tuntuu lumoavalta. Maalaaminen tuntuu nyt välttämättömyydeltä.

Samalla kulkee kurssien suunnittelu: mitkä kurssit jatkuvat ja mitä uutta tulee tarjolle. Kun oma intohimo palaa kirkkaana, riittää siitä jaettavaksi myös muille.

Tänään sain ruokkia omaa luovuuttani osallistumalla kollegan Intuitiivista voimaa -työpajaan Lopen opistolla. Oli virkistävää olla hetki oppijana, heittäytyä prosessiin ilman suorittamisen tarvetta. Taideterapeuttinen työskentely muistutti jälleen sisäisen liikkeen tärkeydestä: kaiken tekemisen ei tarvitse aina olla tavoitteellista, valmista tai esiteltävää. On arvokasta tehdä myös sellaista, joka saa jäädä vain kokemukseksi itselleni.

Maaliskuun kynnyksellä mielessä häivähtää myös Kalevalanpäivä. Ehkä siihen liittyy musiikkia, ehkä pieni konsertti... Paljon on meneillään. Uutta luodaan jääkerrosten alla. Taiteen maailma elää ja hengittää muutoksessa, ja joskus suunnitelmat jäävät leijumaan ilmaan kuin kevättalven usva. Jotkin asiat saavat kypsyä rauhassa, piilossa, ennen kuin niistä tulee totta.

Lihan dissektio

 Vuodenvaihteen tienoilla alkoivat näyttelyyn hakemiset ja tulevan vuoden näyttelyiden rakentaminen. Syntyi aluksi teossarja Lihan dissektio. 

Sarjassa olemassaolo kuvataan ilman suojaa. Se on kuvaus ihmisenä olemisen raadollisimmista puolista. Sarja ei ainoastaan kuvaa kärsimystä, vaan riisuu ihmisyyden kerrostumista paljastaen sen, mitä jää jäljelle, kun kaikki turha poistetaan.

Sikiäminen, Öljyväri vaneerille 2025

Teossarjan aloittaa Sikiäminen. Se on kaunis ja karu talvinen hiljaisuus. Mullan alla kylmältä suojautunut hahmo odottaa ehkä kevättä, mutta samalla se viittaa maan alle hautautumiseen — lopullisuuteen ja kuolemaan. Teos viittaa nimensä mukaisesti syntymään tai uuteen alkuun, joka tapahtuu katseelta piilossa, mullassa, maan alla.

Toinen merkitys avautuu, kun hahmoa katsoo kauan ja tarkasti. Silloin näkee myös lihallisen puolen: ihminen, joka on hautautunut pää edellä multaan ja kääntänyt takapuolensa suoraa katsojaan. Syvä häpeä, joka on myös raju ja paljas. 

Häpeä on raju, koska se ei salli lohdutusta. Se ei ole kaunista, mutta se on totta. Paljas häpeä kutsuu katsetta, mutta samalla pakenee sitä. Se kertoo, että olemassaolo ei ole vain näkyvää ja esiin tuotavaa, vaan myös piilotettua ja torjuttua. 

Sikiämisen syntyminen ei ole kaunista. Se on ruumiillinen, kivulias ja häpeällinen prosessi - hetki, jossa olemassaolo pakenee valoon ja samalla joutuu paljaaksi. 

Riisuttu olemassaolo, Öljyväri kankaalle 2025 

Sarjan toinen teos on Riisuttu olemassaolo jatkaa syntymisen ja kuolemisen teemaa, se sisältää näkyville tulemisen ja häviämisen teeman - syntymän ja kuoleman. Teoksessa kasvot joko uppoavat ja hukkuvat veden alla, tai hahmo on pusertumassa synnytyskanavaa pitkin ulos. 

Riisuttu olemassaolo osoittaa, että sekä syntymä että kuolema ovat lopulta riisuttuja hetkiä. Niissä ihminen on täysin vailla puolustusta, alastomana luonnonvoimien ja oman lihallisuutensa edessä. 

Tämä teos asettaa katsojan kysymyksen äärelle: olemmeko me nousemassa pintaan vai vajoamassa syvyyksiin? Vai onko olemassaolo kenties jatkuvaa olemista näiden kahden välisessä jännitteessä?

Viimeinen totuus, Öljyväri mdf-levylle 2025 

Sarjan kolmas teos on Viimeinen totuus, joka asettaa kasvotusten vääjäämättömän lopun kanssa. Hahmon kasvot on peitetty siteillä. Elämme usein sokeina omalle perusluonnollemme tai kieltäen oman rajallisuutemme. Silti teoksen nimi Viimeinen totuus vihjaa, että totuus ei löydy ulkoisesta maailmasta vaan se on jotain, joka kohdataan silloinkin – tai ehkä erityisesti silloin – kun silmät on suljettu. 

Huoneessa roikkuu valaisin, jolla on kaksoismerkitys, valo ja hirtttosilmukka. Eksistentialistisessa viitekehyksessä se edustaa vääjäämätöntä loppua. Valo, joka siivilöityy silmukan läpi, antaa sille lähes sakraalin, pyhän luonteen - ikään kuin kuolema olisi ainoa rehellinen asia tässä raadollisessa maailmassa.

Taustalla näkyvä punainen, neliömäinen ikkuna, on kuin teollinen helvetti. Se edustaa maailman välinpitämättömyyttä. Ihminen on suljettu tilaan totuutensa kanssa, kun taas ulkopuolella koneisto jatkaa hajoamistaan ja rakentumistaan.

Siteet hahmon kasvoilla eivät kätke häpeää, ne vain korostavat haavoittuvuutta, joka syntyy, kun ihminen ei voi enää paeta katsetta - ei edes omaansa. Se on antautumisen tila; hetki, jolloin kaikki selitykset riisutaan ja jäljelle jää vain totuus olemassaolosta ilman suojakerroksia.

Lihan hajoaminen, Öljyväri mdf-levylle 2026 

Lihan hajoaminen on sarjan raadollisin huipentuma. Se on hetki, jolloin lihan dissektio saavuttaa tason, jossa subjekti lakkaa olemasta yksilö ja muuttuu puhtaaksi materiaksi.

Hajoava tekstuuri viittaaa prosessiin, jota ei voi pysäyttää, entropiaan. Ihminen ei ole enää toimija, vaan hän on muuttumassa osaksi maata.

Hahmo on polvillaan, joka lopulliseen sortumiseen. Taustan pystysuorat elementit voivat viitata metsään tai samalla myös kaltereihin – kumpikin symboloi ympäristöä, joka on täysin välinpitämätön yksilön tuskalle. Verenpunaiset valuma voi olla verta tai sitten se on siemennestettä. Se viiltää auki ihmisen biologisen olemuksen viimeisenkin suojan. Se muuttaa hajoamisen kuvauksen monimutkaiseksi solmuksi, jossa syntymä ja kuolema kietoutuvat jälleen yhteen.

Punainen siemenneste viestii, että elämä on alusta loppuun asti sidottu eritteisiin. Se on elämänvoimaa, joka on värjäytynyt lihan ja kuoleman sävyyn – muistutus siitä, ettei elämän alkuperä ole puhdas tai henkinen, vaan raaka ja ruumiillinen.

Siemennesteeseen liittyy myös syvä intiimiyden ja häpeän lataus. Sen paljastuminen hajoamisen hetkellä korostaa hahmon täydellistä avuttomuutta ja kontrollin menetystä. Se on äärimmäinen nöyryytys, jossa ihminen on riisuttu kaikesta arvokkuudesta, mutta samalla se on piste, jossa hän on kaikkein aidoimmillaan. 

Toisaalta viimeinen siemen edustaa luonnon säälimätöntä tarvetta jatkaa itseään silloinkin, kun yksilöllinen tietoisuus on jo murtunut.

Totaalinen hiljaisuus, Öljyväri mdf-levylle 2026

Totaalinen hiljaisuus jää jäljelle, kun dissektio on suoritettu loppuun. Se on tyhjyyden ja ehdottoman yksinäisyyden kuvaus, jossa elämä on vetäytynyt lihasta jättäen jälkeensä  hiljaisen muiston joskus olemassaoleesta.

Hahmo on saavuttanut staattisen tilan. Hiljaisuus ei lepoa, vaan se on se eksistentialistinen tyhjiö, joka syntyy, kun yksilön merkitysten maailma lakkaa olemasta. Ikkunasta siivilöityvä kuunvalo ja huoneen sinertävä, kylmä sävy on muistutus siitä, että maailma on välinpitämätön.

Totaalinen hiljaisuus osoittaa, että viimeinen asia, joka meiltä riisutaan, on ääni. Totaalinen hiljaisuus on se piste, jossa subjekti ei enää edes yritä tulla nähdyksi tai paeta katsetta. Se on täydellinen objektiivisuus; ihminen on muuttunut osaksi ajan kulumista.