Kotiinpaluu

 

Maaliskuu saapui  tänä vuonna väripigmenttien tuoksuna ja kananmunatemperan tuttuna, hieman happamana tuoksuna. Takana on intensiivinen jakso, jonka aikana olen seikkaillut kahden eri ikonipiirin välillä, löytäen uudelleen jotain sellaista, joka ehti olla elämästäni poissa viisi pitkää vuotta.

Aloitin ikonimaalauksen polkuni kesällä 2014. Viimein. Olin saanut sytykkeen ikoneihin jo vuonna 2008 opiskellessani taidekoulussa ja saadessani opiskelutoveriltani slaavilaisia vaikutteita. Ensimmäisen minulle rakkaan Kärsimyksen Jumalanäidin ikonin olen ostanut tuona vuonna ja muutama muukin ikoni ilmestyi seinälle erilaisten elämänkokemusten myötä. Nuo ikonit ehtivät olla ainot seinälläni kuusi vuotta, ennen kuin olin kypsä tarttumaan siveltimeen. Sitten maalasin vuoteen 2020 saakka, kunnes elämä  – laittoi pensselit pesuun ja kannet kiinni pidemmäksi toviksi. Nyt vuonna 2026  koitti vihdoin kotiinpaluu ikonilaudan äärelle.

Kahden piirin välissä

On ollut kiehtovaa palata takaisin sen äärelle, joka on syvästi kutsunut, ollut elämässäni tärkeää, mutta oli aika, etten tiennyt sen olevan minulle tärkeää. Luovin nyt kahden eri piirin välillä, ja se on samalla rikastuttanut katsomista. Jokainen opettaja ja jokainen kanssamaalari tuo mukanaan oman vivahteensa perinteeseen.

Vaikka ikonin maalaamisen taito vaati aluksi pientä verryttelyä – se kuuluisa "käden ja silmän yhteistyö" – tuntui siltä kuin sormet olisivat muistaneet asioita, joita mieli oli jo unohtanut. 

Mitä kotiinpaluu opetti?

Aika on suhteellista: Viisi vuotta tuntui kadonneen hetkessä, kun ensimmäinen kuultava kerros levittyi pohjalle. Tuntui kun mitään taukoa ei olisi ollut. 

Valo voittaa aina: Ikonin maalaaminen pimeydestä valoon on vertauskuva, joka ei vanhene koskaan. Matkani ikoneiden pariin on ollut omanlaisensa matka, valon liekki on minut niiden pariin aikoinaan johdattanut. 

Kärsivällisyys on työkalu: Ikonipiirissä kello tikittää eri tahtiin kuin muualla maailmassa.

Nyt, kun tämän lukukauden ikonipiirit alkavat siirtyä kesälaitumelle  ja keskeneräiset ikonit valmistua, olo on kiitollinen. Maalari sai kosketuksen pyhyyttä ja hiljaisuutta – ja löysi samalla tiensä takaisin kotiin.

Kallihit kodisijazet

                                                                  

Kevät on edennyt jo maaliskuuhun ja vuoden ensimmäinen yksityisnäyttely Kallihit Kodisijaizet on nyt viimein esillä Tuusulan pääkirjaston taideseinällä. Tämän näyttelyn valmistelu oli urakka, sillä samaa aikaa työpöydällä oli yhtä jos toista kurssisuunnitelmaa ja tulevien kuukausien toimintaa, mutta niin vain näyttely valmistui ajoissa ja lopputulos täytti odotukseni. 

Näyttelyn teokset ammentavat innoituksensa ja kuvamaailmansa syvältä karjalaisesta sielunmaisemasta ja perinteestä sekä luonnon rikkumattomasta pyhyydestä. Osa teosten kuvamaailmasta on hautunut mielessäni jo pitkään, odottanut oikeaa hetkeä ilmestyä kuviksi.  

Kallihien zyndyzieni rannat. Öljyväri 2026, Marjo Akkanen

Tätä näyttelyä oli jälleen innostavaa tehdä, sillä teoskokonaisuus alkoi heti ensimmäisen työn jälkeen elää vahvasti omaa elämäänsä ja ohjasi suuntaa millainen siitä rakentuisi.  Kallihien zyndyzieni rannat, maalauksen aiheen olin saanut uuden vuoden päivänä Tammelassa kansallispuistossa vieraillessani. Lähdin sitä maalaamaan ja seuraava teos oli selvillä, eli mielessä pitkään kypsynyt samovaari. 

Olen vuosien taon jälkeen aloittanut ikonimaalauksen opinnot ja ymmärtänyt siveltimeni temperaväriin kastaessani, miten syvästi olen kaivanut ikoneita ja niiden maalaamista. Tuntui kuin olisin tullut kotiin. Ja kotiin olin tavallaan tullutkin, sillä vaikkakin pakanana, idän kristillinen perintö edustaa minulle karjalaisuutta. Se on tapa katsoa maailmaa, jossa ihminen ja luonto,  pyhä ja arki eivät ole toisistaan erillään. Se on hiljaisuutta, askeesia ja kunnioitusta. 

 

                                                          

Luomakunnan suojelus. Öljyväri kankaalle 2026. Marjo Akkanen 

Luonnon kanssa sovussa elävä karjalaisuus on näyttelyni ydin. Kun ihminen revitään irti juuristaan paljaan taivaan alle vailla suojaa, hän löytää kalleimmat kotisijansa sieltä, missä sydän kotiutuu hiljaisuuteen. Maalauksissani koti ei ole vain rakennus, vaan sielun tila. 

Ekspressiivinen kädenjälki on kohdannut vanhojen mestareiden kuultavan kerroksellisuuden. Olen löytänyt oman ilmaisuni, modernin, mutta näen siinä kuitenkin venäläisen maalaustaiteen pilkahdusta jota suuresti ihannoin. Tämä teoskokonaisuus siis saakoon kasvaa ja kehittyä.