Luovuuden kaivo ja uudet alut

Lähestyvä syksy on alku muutokselle, joka on jatkuvaa ja luonnollista elämän kulkua. Uusi lukuvuosi opistoissa on alkamassa kotvan kuluttua ja kesällä vauhtiin pyöräytetty yhdistystoiminta johon hyppäsin mukaan. Kaikki ne pitää sovittaa pian työn ja opiskelun tuomaan säännölliseen rytmiin. Yhdistys tuo mukanaan monenmoista uutta tuulta omiin työkuvioihin. 

Otin keväällä kesän tavoitteeksi täyttää luovuuden kaivoa. Muutamalle kesäkurssille ilmoittauduin perinteiset kirjoittajaleirit elokuulle oli jo sovittuna. 

Paljon tulikin kesän aikana koettua ja jälleen uutta ideaa ja intoa valmistautua syksyn työskentelyyn. Reissasin pariin otteeseen Karjalan mailla ja Urjalassakin tuli käytyä Tekstistä kirjaksi työpajassa, Niina Hakalahden ja Sanna Nyqvistin ohjauksessa. Reissuilla tuli koettua ja käytyä itselle merkityksellisissä paikoissa ja eikä vähiten tarinoiden voima vaikuttanut onnistuneisiin suunnitelmiin, sillä kynän matkassa saattoi sukeltaa  elävästi syvällekin muinaisiin aikoihin. 

Viime viikonloppuna vietimme viiden kirjoittajan kanssa Karjalassa Runomökillä. Haukka liiteli tien yli kertoen näin rohkeudesta ja nopeudesta tarttua uusiin syötteisiin oikealla hetkellä. Haukka muistuttaa myös vaistoihin luottamisesta. 

Nopeat syöksähdykset ovatkin osa tämän syksyn hetkiä. Kesä on tuonut yhdistystoiminnan myötä uutta roolia ja mahdollisuutta tehdä isommassa kehässä asioita. Tavoitteeni tälle vuodelle oli lisätä elämässäni luovuutta ja löytää lisää aikaa taiteelliselle luomiselle. Huomaamatta niin tapahtui ja näin jatketaan. Luovan kuvittelukyvyn avulla arki muuttuu melkoiseksi seikkailuksi. Se onkin tärkeä työkalupakki luovan työn tekemiselle. 

Pihlajanmarjojen punertaessa ja syksyisen aamukosteuden hiipiessä iholle, pysähdyn tarkkailemaan vuodenaijan vaihtumista ja odotan hämärän aikaa - talven hiljaisuutta, jolloin kynä rahisee paperilla, sivellin piirtää ikkunoita toisiin maailmoihin ja yhteisöllisyyttä notkuvien Kekripöytien äärellä. 

Kesä alkoi tutuilta seuduilta. Olin maalaamassa Halosenniemessä neljä päivää maisemamaalauksen kurssilla. 

Vanhassa Porvoossa, Askolan hiidenkirnuilla, Pukkilassa Villa Rauhassa ja Johanna Oraksen näyttelyssä, kartanokierroksilla tuli käytyä. 

Kummituskierroksella Urajärven kartanossa.
Ja Karjalassa. 

Ikkunakoristeita karjalaiseen tyyliin...

                   

Minulle tuli mielenkiintoisen tilaustyö maalata sarja "karjalaistyylisiä" ikunaluukkuja hirsitaloon. Toteutukseen sain vapaat kädet, "ehkä jotain punaisen tapaista saisi olla" oli tilaajan toive, mutta muuten värit ja aiheen sain päättää itse.

Suunnittelutyössä otin ideaa Bombatalosta ja lähempää, kesämökin ikkunaluukuista.
Malli löytyi helposti selailtuani hetken kasvikuvastoa. Kukka aihe oli minusta hempeä, kevyt ja kiva. Päätin piirtää siitä luonnoksen ja jättää työ yöksi muhimaan mieleeni.

Aamulla tartuin kynään ja luonnoslehtiööni ja aloin yksinkertaistamaan aihetta turhista krumeluureista.
Tässä hyvä oppi oli avoimen ammattikorkeakoulun opintojaksolla tehty yksinkertaistamisharjoitus", jossa viktoorianaikaisesta kukkamaalauksesta lähdettiin riisumaan ja jäljelle jäi lopulta yksinkertainen abstrakti muoto.
Abstraktia ei ikkunakoristeista ollut tarkoitus tehdä. Ainoastaan yksinkertaistaa väriä ja muotoa, että kuva-aihe palvelisi rakennuksen julkisivua kauniilla tavalla.
       

Puolipäivää kättä harjoittaen kunnes siirryin luonnokseen. Leikkasin valkoisesta litoposterista pohjat, joille lähdin piirtämään aiheittani. Siinä piirtäessä alkoi olla melko selvää, millaisia värejä työhöni haluan ja seuraavaksi suuntasin retkelle maalikauppaan.

Rtvstä, matkaan tarttui maalien lisäksi uusimpia värikarttoja, tulevaisuuden varalle. Mukava myyjä kertoi kun pohdiskelin, millä ulkomaalien värisävyllä korvaan sisämaalien kirjon, että side-aineen voi maalia ostaessa valita itse.

Kovasti sormet syyhysivät päästä maaleihin käsiksi, mutta pohjatyöt ensin. Luonnoksen piirtäminen, sen siirtäminen kuultopaperille, aiheen siirtäminen laudalle kuultopaperin avulla. Aikaa vievää ja rannekin siinä väsyi. Kaava tuppaa hiertymään muutamien siirtojen jälkeen rikki ja aihetta piti piirtää useampi kuultopaperillinen, lisäksi kokoja oli kaksi. 16 pienempää, joille piti olla luonnollisesti peilikuvat ja 8 isoa laattaa.
       

     Lopulta pääsin työnalkuun, eli maaleihin. Maalaus toteutui useilla ohuilla maalikerroksilla. Välillä piti odotella edellisen kerroksen kuivumista, jotta pääsi jatkamaan. Aiheen yksityiskohdat elivät oikeastaan viimeiseen siveltimenvetoon asti. Nyt pienet laatat työhuoneella odottavat viimeisen maalikerroksen kuivumista. Isojen laattojen kanssa työt jatkuvat vielä.

Freskomaalausta...

Stucco Lustro Fresko (kiiltopintainen stucco) on muunnelma vanhasta seinämaalaustekniikasta, jossa kuva maalataan märälle laastipinnalle ja kiillotetaan. Vastaavia maalauksia on löydetty Maya intiaaneilta, etruskeilta ja muinaisilta kreikkalaisilta.

Laasti kaadetaan kostutetulle haltex -levylle ja vielä muovattavissa ollessaan levitetään joko koko pohjan leveydelle tai annetaan vaihtoehtoisesti sen jähmettyä epämääräiseen muotoon.

 

On tainnut kulua viime kerrasta kun kipsiä olen käsitellyt sen verta aikaa, että ensimmäistä pohjaa tehdessä sain laastin jämähtämään kuppiin. Hukkaan ei suinkaan kovettunut massa joutunut, siitä voi kehitellä tuleviin pohjiin struktuuria.

Otin ensimmäiseen työhön haastetta ja valitsin aiheeksi Kizin kesäkirkon kymmenine sipulikupoleineen. Värimaailmaksi valikoitui melko pian niukka paletti.

Ennen kurssia, minulla oli melko kalpea aavistus menetelmän suomista mahdollisuuksista. Niinpä en oikein osannut odottaa millaiseen tekemiseen tekniikka taipuu. Kizin kirkon lisäksi mallikuvien aiheeksi valitsin maiseman ja ensimmäisen ikoniaiheen, jonka maalasin muutama vuosi sitten. 

Ensimmäisen viikonlopun jälkeen ajattelin, että hyvä kun tuon kirkon ehdin maalata, mutta kuinkas ollakaan siinä sitten kävikään...

Seuraavana viikonloppuna pääsin saippuoimaan ja kiillottamaan työtä. Viikon aikana kostea laastipinta oli kuivunut melkoisesti, joka ei toisaalta haittaa mitään, mutta saattaa asettaa jatko-työstölle omia haasteitaan... Niinhän siinä kävi, että väri irtosi herkästi kiiloitusrautaan ja kohtia 

joutui paikkailemaan alkuun pigmentillä ja uudelleen saippuaa kohtaan sipaisemalla. Kun uudemman kerran väri lohkesi, paikkasin kohtia vanhalla kultavärillä, akryyliä sipaisten. Tekniikka asettaa omat haasteensa ja yllätyksensä kiilloitusvaiheessa. Ei ole harvinaista, että väri lähtee herkästi lohkeilemaan. 

Reunoille suunnitelmani oli alkuun liimata jotain kaunista koristehiekkaa...

Mutta lauantai iltana myöhään sain ajatuksen...

Pestä pihalla löytyneestä saavista hienoa hiekkaa...

Sunnuntaina saavuin kurssille sangollinen akryylihyytelöä ja hiekkaa kantaen.

Määttäsin reilulla kädellä hiekkaa työn reunoille ja liimaa perään... hieman kauhunsekaista innostusta tuntien siirsin työn sivupöydälle kuivumaan...  Hiekka oli vielä melkoisen kosteaa ja akrylaattia reilumman puoltaisesti. Rappinki tässä vaiheessa jauhomaisen kuivaa. Kestääkö laasti kosteuden ympärillään, ilman että lohkeilee?

Päätin aloittaa toista työtä. Aiheeksi valitin rakkaan ja tutun ikonin. Opettaja suositteli piirtämään
kuvasta läpi aiheen. Tein työtä käskettyä. Kurssilla ehdin maalata pohjavärit valmiiksi.

Toin työn kotiin, tarkoituksena jatkaa sitä viikolla. Kolmas viikonloppu olisi viimeinen ja olisi kiva saada ikonifresko valmiiksi asti. 

Aihe vei mennessään. Jotain olen tainnut oppia viimeaikoina ikonien maalaamisesta, niin selkäytimestä asti työskentely lähti ja ikonifresko valmistui jo tiistain välisenä yönä. Keskiviikkona ajattelin saippuoida työn, ettei pohja liikaa pääsisi kuivahtamaan. Työssä oli edelliseen maalaukseen
verrattuna paksumpi kerros väriä.
Muistelin, että muutama vuosi sitten kun innostuin saippuanvalmistamisesta ostin marseljee saippuaa, ajatuksen tehdä siitä jokin koe. Saippua jäi kuitenkin käyttämättä kun toisenlaiset saippuanvalmistustekniikat veivät mennessään. Nyt saippuanpalalle tulisi käyttöä.

Saippuanpala siis kattilaan ja X määrä vettä perään. Saippuaa sulatellessa tuli houkutus, että ei suinkaan maalauspuuhat tähän lopu. Sain kipinän ikonifreskoihin. Työskentely maalaamisen osalta ei juurikaan eroa perinteisistä ikoneista, mutta fresko työskentely tuo temperamaalaukseen aivan uudenlaisen ulottuvuuden, sattumanvaraisuuden. Ikinä ei voi olla ihan varma millainen on lopputulos. 

Niinpä mietin saippuan poristessa hellalla, että Johannes Kastajasta haluan freskon. Hänestä on tullut minulle viimeaikoina läheinen ja puhutteleva henkilö, josta olen haaveillut maalaavani vielä joskus kun ikoneiltani ehdin, ikonin. Löysin mallin, josta olen halunnut hänet maalata ja ryhdyin pohjustustöihin. Johannes edelläkävijän ikoni valmistui torstain ja perjantain välisenä yönä. 

Perjantaina saippuointi ja jälleenhän siinä kävi niin, että nälkä kasvaa syödessä... Laatokka aihe alkoi kyteä mielessä...                                                       

                 

Laatokka-maalauksen pohja sain muodon, kun kaadoin laastin haltex- levylle ja annoin vapaasti sen, suurempia muotoilematta, jähmettyä paikoilleen. Kuvan piirsin rappauksen pintaan pohjan muotoa hyväksi käyttäen ja kahta eri kuvaa hyödyntäen.                                                                               

Piirtäessäni kuvaa, mieleeni muistui uni, jonka olin nähnyt vuosia sitten rajantakaisesta karjalasta. Juureni ovat sieltä, toisin eivät Laatokan karjalasta, mutta Laatokalla on ollut suuri merkitys minulle lapsesta asti. Unessa käyskentelin sukuni mailla. Saavuin taloon, joka kerran oli kuulunut suvulleni, josta todellisuudessa ei ole olemassa kuin kivijalka. Mummon tuli iloisesti hymyillen kahvipannua kädessään kantaen ovelle, toivotti tervetulleeksi käymään peremmälle. Unessa oli erityinen tunnelma.

 Halusin tavoittaa sen ja sen toisen tunteen, joka puolestaan liittyi Laatokkaan...                                                                                              

Karjalan meren näkeminen on ollut suuri unelmani, joka vihdoin toteutui viime kesänä. Näky suunnattoman suuresta järvestä, joka siintää kaukana horisontissa, taivaan ja maan rajakohtaa on 

vaikea erottaa, en löydä kokemukselle sanoja, mutta halusin vangita sen kuviin. 

Syntyi idea yhdistellä vanhaa ja uutta. Laatokan rannat nykyään ja joskus kauan kauan aikaa sitten... 

 Yritin saavuttaa jotain, jonkun ajatuksen tai tunteen, joka liittyi tarpeeseeni maalata Laatokkaa. 

Minulla oli vaikeuksia viimekesän matkan jälkeen tarttua aiheeseen, vaikka minulla oli selkeä idea. Kerta toisensa jälkeen kuvat jäivät syntymättä, selasin ottamiani valokuvia, etsi jotain...                                                                                                                                                 

                                                      

Mitä se oli? Kuin tunne, kaukainen muisto. Vaikea selittää, ihan niin kuin unikin. Tunne että täällä on koti. Karjalan mailla samoillessani minut valtaa käsittämätön tunne, että olen kotonani.      

Maalaus valmistui perjantai iltana ja saippuoin sen. Viikonloppuna ehtisin sen vielä kiillottamaan kurssilla yhdessä ikonifreskojen kanssa.  Olin epävarma työn tunnelmasta, olinko tavoittanut sen mitä tavoittelin?                                                                                                                  

Lauantaina siirryin kurssille jatkamaan työskentelyäni. Ehdin kiillottamaan työt. Suloisesti suutelevasta jumalanäidin freskosta tarttui maalia enemmän raudan pohjaan. Ei auttanut, vaikka olin kotona saippuoinut työn tuhdisti syystä, että laasti ei kuivaisi viikon aikana liikaa ja saippuaa olisi reilummin raudan luistaa. Huomasin, että oman haasteensa työskentelyyn antoi paksuhkot värikerrokset, väri saattoi olla hauraampaa, mutta tämänkin käänsin voitokseni eli aion maalata jatkossakin ikonifreskoja omalla tavallani. 

                              

Vaikka väriä lähtikin työstä enemmän  irti se ei suinkaan ollut katastrofi. Paikkailin pahempia kohtia 

pigmentillä ja saippualla ja kiillotan kohdat varovasti, taustaan sipaisin tehosteeksi paikkauskohtiin vanhaa kultaa. Johannes edelläkävijän freskoa käsittelin varovaisemmin ja lopputuloshan oli vallan hieno kun saippua teki omaa patinaa.        

                                                                                             

Laatokka maalauksen rappinki oli vielä kosteaa kun lähdin kuvaa kilottamaan. Niinpä käsittelin maalauksen herkällä kädellä.                                                                                                            

Seuraavana aamuna vierustoverini hämmästeli, mitä olin tehnyt maalaukselle, kun näytti ihan siltä kun kesäiseen maisemaan olisi satanut ensilumi. Saippua oli nyt kuivanut ja työt olivat valmiita

 lakattaviksi.                                                                                                                                        

Harmaa, kuivahtanut jauhomainen pinta muuttuu kirkkaaksi ja lasimaiseksi, kun kuva saa viimeisen työvaiheen, eli lakan. Värit ja kuvat tulevat esiin aivan uudenlaisella tavalla. Tämä vaihe muistuttaa pigmenttimaalausta, siinäkin mattamainen pigmenttiväri saa lakkauksen jälkeen hehkun ja syvyyden.

                                 Enää jäljelle jää töiden viimeistely. Kizin kirkko sai reunakseen hiekan. Ja kunhan akrylaatti tuosta kuivuu kirkkaaksi, pohdittavaksi jää, työstänkö hiekkaa maalaamalla. Ikonifreskojen reunojen siistintä ehkä maalaamalla vaiko kehyksiin?  

Maalatut reunatkin sopivat freskoihin. Laatokka saa reunoikseen sammalta. Ajatus on laitaa maalaus sen jälkeen korotuslistoilla varustettuun kehykseen. 

Vielä ehdin ennen kurssin loppua aloittamaan uuden maalauksen. Tällä kertaa aihe tuli omasta intuitiivisesta kuvamaailmasta ja vein tekniikan omaan maailmaani. Kokeilin kaikkea mitä ei yleensä tekniikassa tehdä. Aloitin rappauksesta. Tein pienen määrän laastia jonka kaadoin vapaaseen

 muotoon isohkolle pohjalle. Jälleen reunoille jäi isohko vapaa tila, tarkoituksena hyödyntää tilaa muuten. Maalasin aiheen, sen mukaan mitä pohjasta lähti ilmestymään. Hankasin työstin, tein tahallani kuoppia, jopa uhkarohkeasti painoin kasvin lehtiä pohjalle kuvioita tuomaan. 

Työn lakkauksen jälkeen huomasin, että kuvastahan nousee koko ajan uutta. Pakohan sitä oli jatkaa, menee syteen tai saveen. Öljyväreillä jatkoin maalauksen työstämistä. Kunhan väri kuivuu, lakkaan työn vielä toistamiseen. 

           Nyt kun vauhtiin pääsin, tuomalla tekniikan omaperäiseen maailmaani. Jatkan todennäköisesti hiekkakehysteemalla tätäkin työtä. Toisin kuin Kizin kirkkoon, hiekka toimii vain struktuurina, kuva aihe tai ehkäpä joki ornamentti syntyy reunamille jatkamaan kuva-aihetta .                                     

Väriä ja kuvia...

     

Vuosi on vierähtänyt aikalailla värien parissa työskennellen. Kesällä sukelsin väriopin syvyyksiin sekä kertaamaan vanhaa, että oppimaan värin valtavasta avaruudesta lisää. Tutustuin myös uudenlaiseen maalaustekniikkaan -Pigmenttimaalaukseen, joka  vei maalarin mennessään. Neljän intensiivisen päivän aikana syntyi sarja abstrakteja maalauksia, joista on tarkoitukseni nyt Helmikuussa koota näyttely Kahvila Karinrantaan.

    

Vaikka olen työskennellyt pigmenttien kanssa aiemminkin, tämä tekniikka eroaa ennen kokemastani.
Sideaineena värien kanssa käytetään rasvatonta  piimää, Coca-Colaa, kotikaljaa tai onnistuu maalaaminen hätätapauksessa sokerivedelläkin. Maalauksen kuivuttua työ lakataan ja tässä sen hienous piileekin. Lakan ansiosta värit syvenevät ja työ muuttuu yllättäen hyvin erinäköiseksi.

       

Ehkä innostunut suhteeni pigmenttimaalauksesta johti siihen, että abstrakti ilmaisu kolahti -se todella kolahti ja kovaa! Aikaisemmin en oikein ollut löytänyt sitä jujua, mikä abstraktiin ilmaisuun liittyy, omassa työskentelyssäni. Kurssilla työ toisensa perään maalattuani, jokin ahaa- elämys syntyi, kaikki oli äkkiä hyvin selvää.

Luonnon tarjoamaa taidetta...

Olen majaillut alkuviikon mökillä ja seurannut mielenkiinnolla mitä eläimiä tämä kesä toi jälleen tullessaan. Uusia tuttavuuksi näillä rannoilla ovat silkkiuikku -pariskunta jonka näin uivan ylväästi rantakaislojen seassa, lähtien ulapalle päin. Toinen lintueläin -tuttavuus on telkkäpariskunta jotka nämäkin uiskentelevat rannan läheisyydessä illan hämärtyessä. Eräänä yönä näin niitä enemmänkin. Ne nukkuivat rannalla pää höyheniin työnnettynä.
Monena viikonloppua olen katsellut pihalla loikkivan metsäjäniksen touhuja. Tänäiltana niitä loikki pihalla peräti kolmin kappalein. Niiden leikkiä oli hauska seurata ja tähyilinkin niitä kotvasen aikaa keittiön ikkunasta.

Yöt ovat hämärtyneet juhannuksesta. Muuten en hämäryyttä olisi niin huomannutkaan, mutta nyt kun monena iltana olen istunut yön hämärinä hetkinä ikkunan ääressä, josta näkyy maisema järvelle, ympäröivän pimeyden vasta huomaa. Pian on syksy, mutta onneksi siihen on vielä aikaa. Vaikka toisaalta odotan jo syksyä innokkaana, syysihminen kun olen.  Mutta ensin minun on saatava nauttia heinäkuun helteisistä päivistä ja kirpeän viileistä uimavesistä.

Viime viikolla juuri ajattelin itsekseni, että haluaisin linnun sulkia unensieppareihin, joita suunnittelen tekeväni. En mitään ostettuja, vaan ihan aitoja sulkia sillä ajattelen niiden symboloivan  jonkinlaista voimaa ja vapautta, mitä nyt sulkaan liitetään.
Kun tulin mökille perjantaina huomioni kiinnittyi erikoiseen kasaan nurmikolla. Lähemmäksi tultuani näin kasoittain höyheniä ja sulkia. Arvelin sulkakasaa korpin tekosiksi.

Tänään mennessäni illansuussa rantasaunalle, hämmästelin saunatien varrella olevaa kasaa. Kivenpäällä olevia mustia ja valkoisia pilkkuja näkyi siellä täällä ja ajattelin sen olevan ensi vain koivunoksa, mutta ei se voinnut olla. Lähemmäksi hivutettuani kiveä,osoittautuivat pilkut linnunsuluksi. Innoissani keräsin ne talteen ja ajattelin, että ompa kumma sattuma: juuri kun sulkia ajattelin niin niitähän satoi taivaalta sankoin määrin. Näistä saankin varmasti väkästettyä hienoja unensieppareita.
Sulkia lajitellessani pohdiskelin, että niitä ja montaa  muuta asiaa luonnossa voisi käyttää taiteen tekemiseen ja taiteen tekemisen lähtökohtana. Ei luonnon tarvitse olla pelkkä kokemus joka siirretään kankaalle, sehän voi olla jotain aivan konkreettistakin.

Tässä kevään ja kesän aikana olen pohdiskellut tulevia luovuus- ja taidekurssejani. Yksi minua kiinnostava asia, jonka haluaisin kursseillani tarjota on luontokokemus, johon liittyisi jotain konkreettista luonnon kanssa taiteilemista. On se sitten kynä joka on kiinnitetty kuusenoksaan, joka piitää viivaa paperiin tuulen heiluttaessa oksaa, tai sammaleella makoilua, haluaisin saada kurssilaisteni kanssa elämyksen luonnon tarjoamista taidelämyksistä.
Tänään löytämäni kauniit sulat sammaleisella kivellä, olivat minulle yksi taide-elämys.

Olen kerännyt sulkia kauan. Saattaa olla aikoja jollon niitä en näe ja sitten taas löydän. Joskus olen saattanut löytää jokusen komeankin sulan jonka olen ottanut talteen. Minulle sulat symboloivat suojelusta. Ajattelen sulkien olevan kaukaisia viestejä rajan taakse menneiltä rakkailta.