Ajatusten joutomaa

                                     

Leikki veden yllä. Öljyväri kankaalle 2026

Kesä on ollut intensiivistä valon ja deadlinien tanssia, joka huipentui viimein hetkeen, jona teokset viimein ripustettiin seinille Toivakkaan. Nyt heinä- elokuun taidenäyttelyni Metsän väki, veden muisti on esillä Toivakan kirjaston salissa. 

Nyt voin vihdoin hengähtää, kesänäyttely on saatu onnistuneesti pystyyn, ja samoin työt on toimitettu Hyvinkäälle Kesäpäivä Promenadilla -näyttelyä varten. Takana on iso rutistus. Kun teokset lähtevät työhuoneelta maailmalle, työhuoneelle laskeutuu hetken tyhjyys. Se on fyysistä tyhjyyttä, mutta myös henkistä tilaa, joka syntyy, kun yksi prosessi on saatettu päätökseen. Maalarin mielessä tuo tyhjyys ei kuitenkaan kestä pitkään. Horisontti siirtyy jo vaivihkaa seuraavaan näyttelyhakemukseen ja uusiin teemoihin.

Ehkä kaikkein virkistävintä siirtymävaiheessa on se, että lähestymistapa maalaamiseen muuttuu uuden tekemisen myötä. Luova prosessi vaatii toisinaan minulla vaihtelevan lähestymistavan ja materiaalin. Sisäinen kuvamaailma etsii uutta uomaansa, joten myös työvälineiden on muututtava sen mukana. Kevään ja alkukesän matkaani siivittäneet öljyvärit saavat todennäköisesti jäädä hetkeksi sivuun. Niiden sijasta työpöydälleni nousevat pigmentit ja kenties kotikalja. Jauhemaisen pigmentin sitominen sideaineeseen, sen hidas hierominen ja levittäminen maalauspohjalle on taas uusi näkökulma kuvaan. 

Jokin tässä pigmenttien alkukantaisuudessa saa minut muistamaan erään oppilaani jakaman ajatuksen keväältä. Se on peräisin Joel Haahtelan kirjasta Talvikappeli, ja se kiteyttää jotain olennaista maalarin ammattitaidosta:

"Mestarin mukaan värejä on loputtoman paljon, mutta hyvä maalari oppii käyttämään niistä muutamaa perusväriä niin taitavasti, että hän loihtii niistä itselleen kaiken tarpeellisen. Huonon maalarin fresko taas näyttää sekavalta toripöydältä, jossa myydään kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä."

Lieinkö minä hyvä maalari, mutta olen pitkään pyrkinyt pysyttelemään muutaman värin paletissa väriopin kurssilta kotiuduttuani. Rajoitettu paletti on ollut kaikki tarpeellinen. Kuitenkin viimeisimpiä öljyvärimaalauksia rakentaessani huomasin, kuinka palettini vaivihkaa kasvoi. Luonnon kuvaamisen ääretön monimuotoisuus, metsän ja veden jatkuvasti elävät sävyt, vaativat mukaansa uusia värisekoituksia. Koin, että niillä oli silloin merkityksensä.

Mutta nyt, pigmenttien äärellä, tunnen vahvan tarpeen palata takaisin perusteisiin. Haluan muistuttaa itseäni siitä, ettei värejä todellisuudessa tarvitse olla kuin kaksi tai kolme. Kun paletti on riisuttu, sävyjen väliset suhteet joutuvat kantamaan koko teoksen painon. Se vapauttaa. 

Maalari maalaa taivaanrantaa silloinkin, kun sivellin ei liiku. Itse asiassa suurin osa työstä tapahtuu näkymättömissä. Maalaaminen tapahtuu katseessa ja siinä "ajatuksen joutomaalla", joka syntyy, kun mieli on vapaa.

Se tapahtuu silloin, kun seuraan pilvien hidasta muodonmuutosta iltataivaalla. Se tapahtuu sillä hetkellä, kun uimareissulla havahdun räkättirastaan kiivaaseen ääneen ja huomaan rantakoivun oksistoon kätketyn pesän. Kaikki nämä havainnot, luonnon hiljainen hengitys ja arjen pysähdykset, kerrostuvat jonnekin alitajuntaan.

Tästä uudesta suunnasta – materiaalien rehellisyydestä, riisutusta paletista ja ajatusten hiljaisesta vuoropuhelusta – on alkamassa syntyä jotain uutta. Uteliaana, ja hieman malttamattomanakin, minä seuraan perässä.